I'm all lost in the supermarket

Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.

"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."

"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."


Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.

You have got no class, no style, no social skills, no comprehension

Laiminlyön kirjoittamista. Haluaisin kirjoittaa taas pitkiä syväluotaavia analyyseja omasta olotilastani, mutta eihän tässä maailmassa ole sanoja kertomaan.

Olen edelleen aivan häkeltynyt edellisen postauksen miehestä. Emme saa olla missään yhteyksissä, avovaimonsa vihaa minua (oikeasti, niin se kuulemma asian ilmaisi, vihaa), ja he käyvät jonkin sortin pariterapiassa - ai vähänkö on kodinrikkojafiilis. No, eihän se nyt ihan kokonaan minun syytäni ole, vaan aiemmat ongelmat kärjistyivät minun kanssani hommailuun, mutta silti. Muttei tuota miestä kuulemma kaduta, vaan on tyytyväinen
a) siihen, että sai nyt todellisen syyn selvittää kaikki muutkin ongelmat, ja totesi parisuhteensa olevan vielä pelastamisen arvoinen
ja b) siihen, että sai kuitenkin viettää hetken minun kanssani, vaikka ihan vain suuteloiden (enkä halua tässä nyt kuulostaa omahyväiseltä, itse sanoi niin), koska todella pitää minusta.

No, pointti oli kuitenkin se, etten vieläkään voi oikeasti mitenkään ymmärtää, miksi se minusta pitää. Eihän minussa ole mitään pidettävää! Pideltävää on senkin edestä, haa-haa. En ymmärrä sitäkään, miten Avomies jaksaa minua katsella, toivoo että hengailisin pikkuisissa alusvaatteissa. Siis, haloo, eikö kukaan muu näe miten pursuilen?

Tähän liittyen toinen hämmästelyn aihe:

Olen menossa ensi kuussa luovuttamaan verta työkaverini kanssa. Se työkaveri on pieeeni, luiseva, oh. Verenluovutuksen painoraja on 50 kiloa, ja kysyin, onko hän varma että painaa yli sen, kun on niin hoikka.

"En ole ihan varma, pitää käydä vaa'alla. Painatko sinä muka niin paljon, eikö olla aika saman kokoisia?"

Siis mitä. Eihän olla. Ei ei ei todellakaan. Ja minä menen komeasti yli painorajojen (55,1 tänä aamuna). Työkaveri painaa 49,5kg, mutta aikoo hankkia sen puoli kiloa vaikka väkisin, koska haluaa luovuttaa verta (ja koska haluaisi olla painavampi, mitä nyt taas). Anteeksi nyt, mutta millä kumman logiikalla näytän muka samalta kuin alle 50-kiloinen, lähes rasvaton nainen? No joo, vedän vatsaa sisään aina, ja työkaverit näkevät minua suurimmaksi osin työvaatteissa eli esiliinassa eli tukkireiteni eivät hyppää ensimmäisenä silmille, mutta silti. Olen tosissaan ihan ulalla.

No jaa. Kyllä minä vielä aionkin painaa alle viisikymmentä kiloa. Ehkä sitten joku huomaa, etten ollutkaan silloin aiemmin, eli nyt, niin pieni.

Never seeing no one nice again like you

Muistatteko tämän miehen? Minä muistan. Kohtasimme taas keskiviikkona Helsingin yössä.

Juttelimme pitkään kaikenlaisesta - koulusta, työstä, elämästä yleensä. Rakkaudesta Paul McCartneyn musiikkiin. Sitten etsiydyimme syrjään muilta seuralaisilta, istuimme lähekkäin, puhuimme parisuhteistamme ja siitä mitä niiltä kaipaamme. Ja molemminpuolisesti totesimme, että vaikka kumpikin on tyytyväisiä suhteessaan, tietynlainen lataus välillämme on olemassa, mutta ei se haittaa.

"On ihan okei että pitkässä parisuhteessa ihastuu toiseen ihmiseen välillä."

Ihastuu? Selvä sitten. En minä ole ihastunut, minä tahtoisin hänet vain sänkyyni, mutta lämmittäähän se mieltä että joku ajattelee minusta noin.

"Et varmaan edes tajua miten hyvännäköinen olet."

No en tosiaankaan tajua, mutta voi, miten hyvältä tuntuu kuulla tuollaista ihmiseltä, jolla ei ole mitään "velvollisuutta" sanoa noin. Avomieheltä odotankin tuollaista.

Sitten istuimme hetken hiljaa, hän tuijotteli kenkiään ja minä häntä. Nostin hänen leukaansa ja hups, suutelimme, ihan nopeasti. Pian sen jälkeen seuraamme liittyi taas muuta porukkaa, joten oltiin ihan nätisti sitten.

Kahden aikaan jengimme jatkoi matkaa toiseen baariin, ja tuo mies lähti hotellille nukkumaan jaksaakseen aamulla töihin. Baarin jonossa halasimme, pitkään, ja suutelimme vielä vähän pidempään. "Olet ihana", hän kuiskasi korvaani.


Ja sitten se inhottava tunnustus: aamulla en kärsinyt morkkiksesta, en tuntenut sydämessä niitä ilkeitä pistoja, jotka muistuttavat että nyt tuli taas tehtyä tyhmyyksiä. Ei mitään. Hymyilytti koko päivän, ja kotiin päästyäni harrastin uskomatonta seksiä Avokin kanssa, enkä piiloutunut peittoihin ja hävennyt alastomuuttani. Ehkä huono oikeutus, mutta works for me.

Pitäisi varmasti olla vihainen itselleni, mutta miten voisin olla vihainen itselleni samaan aikaan kun tunnen kerrankin, etten ole aivan susiruma.

There are warehouses full of fucked up kids like you and me

Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.

Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.

Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.

Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.

Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.

Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.

Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.


Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.

Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.

En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.


---

Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.

Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän

Avomies ilmeisesti suunnitteli tänään jättävänsä minut.


Miten kauan sulla menisi että pääsisit musta yli jos erottaisiin? [En ehkä pääsisi, haluaisin ehkä kuolla.]

Vituttaa tää meidän suhde.

En halua erota, muttei tämä toimi.

Turhaudun joka päivä.

Riidellään vaan aina.

[Rakastan sinua.] Ei se auta jos tää suhde ei muuten vaan toimi.

Vika on ehkä minussa.

En tiedä mitä tälle voi tehdä.


Niin paljon hiljaista itkua, paniikkia, lupauksia muuttaa kaikki. Revin hiuksia päästäni ja mietin, mihin lähden pakoon jos kaikki loppuu.

Lopulta saatiin keskusteltua asiallisesti ja luulen kaiken olevan hyvin. Nyt täytyy vain yrittää olla paras mahdollinen.


---

Asiasta toiseen. Haluan kertoa, että tuossa viikko sitten viestittelin erään erittäin fiksun miehen kanssa, ja sen jälkeen olen kyseenalaistanut koko tämän typerän sairauden ja siinä roikkumisen ihan kokonaan. Kaikki typerät tekosyyni kumottiin ja puhuttiin järkeä. Vaikken ehkä tiedäkään oikein vielä mitä tehdä, olen kovasti iloinen tästä reality checkistä. Kiitos, M.

Sadan vuoden yksinäisyys

Yritin toissapäivänä puhua Avomiehelle yksinäisyydestä. Facebookissa luettuani kavereiden vappusuunnitelmista se sama ahdistus, jota tunsin uudenvuodenaattona, tuli takaisin. Ahdistus ja suru siitä, että minulla ei ole ketään jonka kanssa mennä aurinkoiseen puistoon skumppapullon kanssa ja nauraa.

Avo huomasi, että olen vähän allapäin, ja kysyi mikä vaivaa. Päätin kerrankin kertoa.

Kerroin, että tahtoisin viettää aikaa kavereiden kanssa, etten joutuisi aina vain olemaan yksin. Kerroin, että harmittaa kun ei ole yhtäkään kaveria.

"Onhan sulla minut."

Kerroin, ettei se ole sama asia, että haluaisin joskus sellaista seuraa, joka ei tiedä minusta vielä kaikkea. Sellaista, jolle voisin vaikka kertoa mitä olen Avon kanssa tehnyt. Tai vaikka narista siitä, mitä Avo tekee tyhmästi (en toki sanonut tätä saarnaten, niin ettei Avo missään nimessä pahoittaisi mieltään).

"No voithan kertoa mulle kaikkea."

Kerroin, että vaikka usein viihdynkin yksin, niin jo tieto siitä, että voisin koska tahansa soittaa jollekulle ja tavata, helpottaisi ja saisi oloni vähemmän yksinäiseksi. Kerroin, että tarvitsen seuraa elävistä ihmisistä.

"Mutta onhan sulla minut! Ja jos haluat nähdä jonkun niin mikset vaan ota yhteyttä, ei kai ole kavereita jos ei tee mitään asian eteen."

Touché. En teekään. En ole niin pitkään aikaan tavannut niitä, joiden kanssa joskus olin läheisin, että yhteydenottaminen on hirveän vaikeaa. Kaikilla on omat, uudet kaveriporukkansa, joista en tunne ketään. Olen ihan ulkopuolinen, ja siksi pelkään ottaa yhteyttä. Oma vikani tietysti.


Lopputulema: Avo ei ymmärrä. Se viihtyy yksin erittäin hyvin, ja koska se juttelee päivittäin monta tuntia Mumblessa pelikavereidensa kanssa niin ei se koe olevansa yksinäinen, se laskee ne kaikki kavereikseen. Niillä on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja harrastukset, huumorintaju, hyvä porukka, vaikka eivät toisiaan livenä näekään. Minä käyn töissä, jossa työkaverit ovat ihan kivoja, mutteivät sellaisia joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Ne, joiden kanssa uskaltaisin ja kovasti haluaisin viettää aikaa, asuvat jossain kaukana. Puhelimeni viettää hiljaiseloa (haha, seuraavaa lausetta miettiessäni sain tekstiviestin, ja sydän hyppäsi ilosta! Joku muistaa minut! "Kiitos tilauksesta, terveisin Saunalahti". Hmh.)

Pelkään vain, että loppuelämäni on tätä.

Moraaliongelma

Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.

Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.

Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.

En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.

Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.

Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.

Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.

Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.

Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.

Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.

Mihin minusta on

Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.

Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.

Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.


Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.

Minä olen tyhjä.

Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.

Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.

Minä olen vähän siinä välimaastossa.

Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.

Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.

Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.

En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.

Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).

Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.

Muiden mielestä

Maanantaina Mia sanoi Facebookissa näin:

"katseltiin ihmisiä joilla on septumi, ja sitten katottiin siunki kuvaa, 
ja kaveri totesi että sopii tosi hyvin tuo koru, ja että hui kamala kun on laiha :o"

Ja eilen eräs kaveri kävi kylässä. Se istui sohvalla, ja kun kävelin siitä poispäin, se kysyi

"Ootko laihtunu jotenkin tosi paljon, sun jalat on paljon ohuemmat kun ennen?"

Näkyykö se sitten oikeasti? Se kymmenen kilon häviäminen? Tuota kaveria en ole nähnyt yli vuoteen, eli se muisti minut 61-kiloisena.
En osannut oikein vastata. Menin naurettavan vaikeaksi, kun olisin voinut sanoa että joo, oon laihtunut, koska en ole _laiha_ vaan ihan normaali, eikä se olisi herättänyt lisäkysymyksiä. Menin sekaisin sanoissani, enkä enää edes muista mitä vastasin. Suunnilleen "Ööö en kai en ainakaa tarkotuksella en tiiä, en oo kattonu."

Tänään töissä pomo sanoi, että minun ruumiinrakenteellani voi syödä pullaa niin paljon kuin ikinä jaksan, koska en näytä siltä että lihoisin kovin helposti. Selitä siinä sitten, että ei se oikeasti ole niin, ja että "en oikeastaan tykkää pullasta, en sillai halua syödä sitä paljoa". Enpä.

Avomies jotenkin jaksaa nykyisin kehua kovasti. Vähän aikaa sitten oli suuri kriisi, se ehdotti jo taukoa, mutta en antanut periksi, ja nyt kaikki on ihan hyvin. Se päivittäin muistuttaa rakastavansa minua, se sanoo että olen kaunis meikittäkin, se sanoo vartaloni olevan täydellinen. Vaikka tiedän, että voisin olla paljon parempikin, se lämmittää silti mieltä.

---

Kohta on joulu. Pelkään jo valmiiksi kaikkea sitä ruokaa ja juomaa. Aion päästä takaisin alipainoon (olin siinä päivän, sitten lihoin taas) ennen sitä, jotta voin edes kutakuinkin hyvillä mielin syödä jouluruokaa. Se on tärkeää.

Cheetah

Melkein kaksi kuukautta viimeisestä päivityksestä. Ei ole ollut mitään kerrottavaa, eikä varsinaisesti ole nytkään. Haluan vain tiedottaa olevani hengissä.

Töitä tehdessä olen syönyt melkolailla normaalin ihmisen tavoin, en ahminut, en kituuttanut. Nyt, kun töitä ei ole, odotan syömättömiä päiviä. Toivon, ettei töitä vähään aikaan löytyisikään, rahanpuutteen uhallakin. Ihan vain siksi, että on niin paljon helpompi laihtua, kun ei oikeastaan tarvitse energiaa mihinkään. Kun voin vain istua koko päivän tietokoneen äärellä ja tunnustella vatsaani.

---

Tahdon kuitenkin tunnustaa teille jotain, mitä häpeän ihan hirveästi. Muistatteko, kun sain Ylilaudalla ryöpyn paskaa niskaani, kun kaikki olettivat minun pettäneen Avomiestä?

No nyt minä sitten sen tein. En tiedä, lasketteko suutelemisen ja hienoisen käpälöimisen pettämiseksi, mutta minä lasken. And for that, morkkis seuraa edelleen, vaikka tuo kaikki tapahtui jo torstai-iltana.

Olin humalassa, kuten oli myös tuo mies (ja se oli ihan oikea mies, kymmenen vuotta minua vanhempi). Minä olin alkuillan ihan viattomasti kaveria, koska se nyt ei sinänsä ole mies mun makuuni. Kuvittelin myös sen olevan ihan vaan kaverina liikkeellä, vaikka myöhemmin paikalla olleet sanoivat, että se oli katsellut minua vähän sillä silmällä koko illan.

Olin yksin keskellä pihaa, muu juhlaväki siirtyi bussiin jolla oli tarkoitus jatkaa baariin juhlapaikalta, kun tuo mies tuli luokseni, otti vyötäröltä kiinni ja tuli iholle.

"Sä oot ihan helvetin mukava ja hyvännäkönen muija."
"Eeeh, kiitos?"
"Siis oikeasti, tosi mukava enkä muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvännäkösen naisen vaikka mulla on omakin muija."

Menin ihan hämilleni, mutta samalla itsetunto kohosi taivaisiin.

"Kiitos, oikeasti, ei mulle kukaan koskaan sano noin, puhut mulle kauniimmin kuin mun poikaystäväni."
"Oon pahoillani ettei se sano sulle sitä mitä ansaitset, koska oot aivan uskomaton mimmi."

Jäikö tuossa enää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä se ikinä haluaa? Ei sillä, että se olisi mitään halunnut, mutta kiitollisuudesta, siitä että se sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi.

Istuttiin yhdessä siinä bussissa, melkein sylikkäin, ja puhuttiin siitä, ettei voida tehdä mitään molempien ollessa parisuhteessa, onnellisesti, mutta jos tilanne olisi toinen niin...
Lopulta suutelin sitä. Ja sitten se minua. Moneen kertaan. Ja sitten sillä olikin käsi jossain mun paitani sisällä.

Luojalle kiitos siitä, että meillä oli aikaa vain se bussimatka ja sitten Avo tuli hakemaan minut kotiin, koska en tiedä olisinko jättänyt sitä vain siihen suuteluun.

En kertonut Avolle, enkä kerro. Morkkis opetti kyllä olemaan hairahtumatta uudelleen, vaikka toisaalta kaipaan niitä sanoja, sitä, että tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos Avo joskus puhuisi samalla tavalla.

Eilen pyysin siltä mieheltä anteeksi koko touhua, vaikkei se nyt minun vikani pelkästään ollutkaan. Meidän välillämme kaikki on nyt hyvin, ollaan kavereita siinä määrin kuin ennenkin.

Pyydän, ettette tuomitse liian kovasti, ettette saarnaa. Tiedän tehneeni kaiken väärin.

Itkeä salaa selän takana

En tiedä.

En tiedä, miten en pysty mihinkään, mitä itselleni lupaan.

Lupasin olla syömättä töissä mitään makeaa. Syön silti. Lupasin olla syömättä kuuden jälkeen, syön silti. Lupasin olla tänään syömättä töiden jälkeen yhtään mitään, söin silti.

Tiedän, että pian pitäisi olla mekkoon sopiva, olla kauniina serkun häissä, kun kerrankin on tilaisuus vähän laittautua. Tiedän, etten tule mitenkään olemaan kaunis kun syön ja syön ja turpoan.

Tilasin farkut. En saa niitä kiinni. Ja vaikka saisinkin, reidet näyttävät tavallistakin hirveämmiltä.

Kuuntelin, kun Avo jutteli Mumblessa pelikavereidensa kanssa. Kiehnäsin siinä kuulokkeissa, kuuntelin mitä ne muut puhuivat.
"[avo] ajattelee [pelikaverityttö]ä kun polkee muijaansa!"
Se pelasi sen tytön kanssa joskus aiemmin, sai sen kuvan, ja sydämiä viesteinä. Luulin että se oli unohdettu tyttö jo, mutta ei kai sitten. Tiedän, ettei minun pitäisi huolehtia, mutta... se on kaunis tyttö.
Ne muut pelikaverit, pojat, miehet, jakoivat yhteen aikaan tyttöystäviensä tai muiden sellaisten hoitojensa kuvia toisilleen. Ne kyselivät minun kuvaani, mutta ei, Avo ei halunnut näyttää. En saanut selville, miksi ei.

Vaikka kai minä sen tiedän. En ole mitenkään tarpeeksi viehättävä, ja onhan se noloa kun muilla on kauniita naisia ja Avolla vain... tällainen. Ruma. Lihava.

Ei luoja sentään miten paljon itseään voikaan inhota.
Tahdon pois.

Don't you guys

Avomies istui eilen tietokonetuolissa, ilman paitaa, ruskeissa kangashousuissa. Se kumartui nostamaan lattialta roskan, ja katsoi sitten jalkojaan.

"Nää housut tekee mun jalat lihaviksi."

Kriisi. Olenko minä omalla valituksellani saanut sen ajattelemaan tuollaisia? Ei sitä ole ennen kiinnostanut ulkonäkönsä (paitsi jos kampaan sen tukan justinbieberisti, ei tykkää). En tiedä, olenko vain ylihysteerinen oman tilanteeni vuoksi, mutta ei tuntunut hyvältä. En halua aiheuttaa rakkaalleni tuollaisia tuntemuksia. Se, että minä tuijotan peilikuvaani ja valitan rumuudestani, ei saisi vaikuttaa Avoon.

Hirveää.

Toinen hirveä asia on se, kun äiti valittaa lihomisestaan. Toki juu, onhan se lihonut, mutta se on vielä helposti normaalipainossa ja pienellä treenillä saisi kroppansa ihan hyvään kuntoon. Onneksi se tietää sen itsekin ja käy salilla eikä tingi ruoasta.
Tuntuu silti pahalta, että äiti edes miettii omaa kroppaansa. Tuntui myös pahalta tilata mekko kokoa XS, ja kysyä äidiltä minkä kokoinen sille hankitaan - L.

Pettävä anoreksiahuora

Anteeksi hiljaiselo. Siihen on hyvä syy.

Ylilaudalla joku oli löytänyt blogini, en tiedä miten, mutta kuitenkin. Tyhmänä olin maininnut Avomieheni selaavan Ylilautaa ja kysymyspostauksessa kertonut melko yksityiskohtaisesti Avomieheni ulkonäöstä - eihän siitä voinut siis seurata kuin kriisi.

Tämä henkilö laudalta oli kopioinut Avomiestäni kuvaavan tekstin laudalle, ja liittänyt linkin blogiini mukaan, tarkoituksena saada Avo tunnistamaan itsensä ja dumppaamaan minut.
Pistin samoin tein blogin piiloon, mutta tokihan tuon laudan nörtit osasivat kaivaa Googlen välimuistista pätkiä blogistani, ottaa niistä screencapit ja jakaa niitä toisilleen.

Kauniisti minua kutsuttiin "pettäväksi anoreksiahuoraksi", koska kuulemma petän, ja olen myöntänyt tässäkin blogissa pettäväni Avoa Naapurin kanssa.

a) Minä en ole koskaan pettänyt Avoa, enkä myöskään niin tässä blogissa sanonut. Te tiedätte sen. Naapuri on vain se hassu "salainen" ihastus, josta Avo tietää ja josta vitsailemme.
b) Anoreksia? For real? Poikaressut eivät ymmärrä että syömishäiriöitä on muitakin. Joko on anorektikko, bulimikko tai "armoton läski". Jes.
c) Ei minua huoraksikaan ihan noin vaan voi sanoa, enhän koskaan ole ottanut seksistä rahaa. Epäpätevä nimitys. Avolle voin olla huora jos harrastamme pikku roolileikkejä.


Voitte ehkä kuvitella paniikin. En aina ole kirjoittanut kovin kauniisti Avomiehestä, ja salaan suurta osaa itsestäni - tämä suhde olisi luultavasti ollut ohi, jos Avo olisi sen ketjun löytänyt.

Ketjun löydettyäni tärisin, en tahtonut saada henkeä, olin oikeasti paniikissa. Blogini sai yli tuhat kävijää päivässä pelkän Ylilaudan kautta. Ilmiannoin viestejä vaikka kuinka monta kertaa, ja luojalle kiitos sitä ketjua ei enää ole.

Kysymyspostauksessa, josta siis postattiin screencap, kerroin sähköpostini, ja eräs tyttö löysi sen sieltä, lähetti minulle sähköpostia ja tarjosi tukeaan. Mukavasti ajateltu.

Vaihdoin blogin osoitteen ja sensuroin vähän tekstejäni sekä piilotin blogin hakukoneilta. En todellakaan halua tätä samaa enää.


Oli tuosta paniikista vähän hyötyäkin. Olin niin stressaantunut, etten pystynyt edes ajattelemaan syömistä.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa

Kyseenalaistan parisuhteeni. Kaiken sen mitä meillä on. Olen ihan hukassa, ja keksin jatkuvasti syitä, miksi minun ei pitäisi olla tässä suhteessa. Kuitenkaan en pystyisi jättämään Avomiestä, rakastan sitä, enkä osaa kuvitella millaista elo olisi ilman, mutta joskus tuntuu pahalta.

Yksi syy tähän epäröintiin on Naapuri. Siitä saakka kun tänne muutimme, pari vuotta sitten, olen nähnyt tuota miestä miltei päivittäin, ainakin vähintään kerran viikkoon, kun se seisoo viereisen rapun ulko-oven edessä kahvikuppi toisessa kädessä ja toisessa tupakka. Ajan mittaan alettiin moikata, erään kerran oltiin Avon kanssa autolla liikenteessä yöllä, ja nähtiin tuo naapuri bussipysäkillä. Otettiin se kyytiin ja vietiin kotiin, kun kerran oli erittäin sama suunta, meillä vain kymmenisen metriä pidempi kotimatka, ha.

Kehitin Naapuriin oman pienen hassun "ihastuksen", sellaisen pikku päiväunen, jolla on kiva leikitellä. Se on mysteerimies, en tiedä sen nimeä, en ikää, en mahdollisesta parisuhteesta, en mitään muuta, kuin että se juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Että se käyttää melkein aina samoja leveälahkeisia farkkuja ja vihreää takkia. Että sillä on pitkä vaalea tukka, jota en ole koskaan nähnyt avoimena.

Nyt, kun Avon läsnäolo tuntuu pahalta, kun se sanoo liikaa asioita, jotka satuttavat, olen nähnyt useammankin kerran unta Naapurista. Ja joskus hereillä ollessakin kuvittelen ties mitä. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan naurettavalta, tuntematon ihminen kuitenkin, mutta jostain on saatava lohtua.

Avo ei edes tajua tekevänsä minulle pahan olon. Enkä minä sitä sille aio kertokaan. Olen yrittänyt, kun olen saanut kuulla olevani tyhmä, katsovani huonoja elokuvia, kuuntelevani huonoa musiikkia, syöväni huonoa ruokaa - kaikki mitä teen on huonoa - olen sanonut, että minulle tulee paha olo tuollaisista sanoista, tunnen olevani epäkelpo ja arvoton, mutta Avo ei lopeta. Se ei tunnu ymmärtävän, että olen tosissani. "Kerron vain totuuksia, ei siitä voi suuttua!"
En suostu uskomaan, että kaikki minun mielipiteeni olisivat huonoja. Ei se ole totta.

Joskus toivon, että Avo tekisi jotain, jolla saisin hyvän syyn lopettaa koko suhteen. Pettäisi tai vaikka hakkaisi.

Kuitenkin rakastan Avoa, pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden hänen kanssaan, ja olen onnellinenkin. Omassa päässäni se vika on, huonoina aikoina olen sitten tällainen.

Älkää nyt ajatelko, että Avo on maailman hirvein ihminen. Ei se ole, se on kultainen. Meillä on hyviäkin aikoja. Nyt ei vain ole yksi niistä. Nyt kaikki on kamalaa ja inhoan itseäni hirveästi tällaisista ajatuksista.



Tullessani keskustasta bussilla, näin Naapurin yksin baarin terassilla. Hetken toivoin, että en olisikaan hypännyt bussiin, vaan sattumalta kävellyt siitä terassin ohi, jäänyt siihen Naapurin kanssa istumaan. Tahtoisin tietää edes nimen.

Girls on film

Juodessani tässä mustikkamuffinsin makuista valkoista teetä, mietin menneitä. Entisiä suhteita.

Teen maku toi mieleen entisen tyttöystävän, sen, jonka kanssa minulla oli pisin suhde. Ei sekään kestänyt kuin vajaat viisi kuukautta, mutta kuitenkin.

Se tyttö oli kesätöissä yhdessä maamme huvipuistoista, paistamassa hampurilaisia. Heräsin aina samaan aikaan kuin se tyttö, söimme aamiaisen, joimme mustikkamuffinsiteetä, tai jotain muuta samasta teevalikoimasta. Töistä kotiin tullessa sen hiukset tuoksuivat rasvalta. En voi juoda tuota teetä ajattelematta sitä tyttöä. En ajattele kaiholla, katkeruudella tai muutenkaan ikävästi - se oli hyvää aikaa sen minkä kesti, ja olemme edelleen ystäviä. Molemmilla on avomiehet.


Olen seurustellut neljän tytön kanssa. Tuo mustikkamuffinssityttö oli kolmas, ja samalla ensimmäinen julkinen suhteeni naisen kanssa. Kaksi ensimmäistä - ensirakkauteni ja se toinen - olivat salasuhteita, vain lähimmät kaverit tiesivät, vanhemmat eivät ollenkaan. Minulle se oli tuskaista, kun en koskaan ole mitenkään suuntautumistani salaillut tai kokenut sitä vääränä. Vaan enhän toki voinut painostaa kumpaakaan kertomaan kenellekään, tietenkään en.

Ensirakkaus oli juuri sitä mitä voi odottaa parilta viisitoistavuotiaalta, pahimmissa teiniangstin pyörteissä. Hellyyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta ilman häntä en luultavasti koskaan olisi sairastunut syömishäiriöön. En silti syytä häntä. Olemme edelleen kavereita, mutta emme juuri vapaa-ajalla tapaa. Silläkin on nyt mies.

Se toinen oli parhaita ystäviäni, vähän ajan sisällä lähennyimme hirvittävästi, ja minä tyhmä menin ihastumaan. Huono idea. Tuo tyttö oli masentunut, alkoholisti, jonkin aikaa oksenteli ruokansa, viilteli ja toki myös petti minua, ja minä ressukka yritin silti roikkua mukana. Minulle riitti siinä vaiheessa, kun tuo tyttö sanoi, ettei voi olla oma itsensä kuin kännissä. Hirvittävän riidan päätteeksi välimme katkesivat kokonaan, ja pari vuotta meni ilman mitään kontaktia. Viime kesänä sovimme kaiken, vietimme mukavan päivän yhdessä. Sitten meni taas puoli vuotta, kunnes viime kuussa lähdin ihan extempore tämän tytön kanssa baariin, ja nyt on ihan oikeasti tarkoitus tavata useammin. Ja arvatkaa mitä? Silläkin on mies!

Neljäs, viimeisin, oli ihana. Se oli kaikinpuolin mainio suhde, lukuunottamatta sitä, että rakastin salaisesti Avokkiani. Silloin asuimme vain kämppiksinä (joilla oli salainen seksisuhde), mutta minä olin rakastunut ja niin ilmeisesti oli Avomieskin, herra vain kiisti sen jatkuvasti, ja siksipä minä päätin yrittää jatkaa elämääni jonkun muun kanssa.
Kyllä, ihan rehellisesti ihastuin tuohon tyttöön, vietin ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta lopulta minun oli lopetettava suhde. Huijasin itseäni ja huijasin tyttöä. En koskaan kertonut hänelle oikeaa syytä. Erosimme ystävinä.
Olemme edelleen ystäviä, aika ajoin tapaamme (ja tästä Avo on mustasukkainen, ei se usko ettei meillä enää ole yhtään mitään) ja yhä nautin hänen seurastaan. Tämä on oikeastaan ainoa suhde, jota ihan himpun verran kaipaan, se oli niin erilainen kuin nykyinen. En silti vaihtaisi.
Tämä tyttö on sentään edelleen kiinnostunut vain naisista, alkoi jo pelottaa että olen niin hirveä tyttöystävä ettei kukaan minun jälkeeni voisi toista naista ajatellakaan.



(On minulla ollut yksi mies ennen Avoakin, mutta... Seurustelimme kolme päivää, ja tuo jätti minut koska "tarvitsee jonkun lämpimän naisen, jonka kanssa voi viettää kaikki päivät" - okei, olin kylmä ämmä enkä hypännyt sänkyyn heti samantien. Myöhemmin sain tietää, että tuolla kaverilla oli tapana olla ihana ja hurmaava, kunnes sai tytön, kuksi ja jätti sitten. Hyvä näin.)

Keskenkasvuisten teinien kirjoittelua

Katselin eilen Avomiehen kanssa teeveetä. Tuli joku arpajaismainos, jossa oli mahdollista voittaa kuukauden ruokaostokset, lahjakortin arvo 1000 euroa. Tuhat. Meillä menee ruokaan ehkä 200-300 kuussa.

Avo sanoi ostavansa hirveästi kolmioleipiä. Siis niitä valmiiksi pakattuja majoneesipommeja, se on hulluna niihin. Minun mielessäni väikkyivät kuvat karkkivuorista, ja sanoinkin ostavani monella sadalla karkkia, suklaata, jäätelöä, ja päälle vielä vähän sipsiä.

"Hyi, vähänkö lihoisit", totesi Avomies.
"Itsekin lihoisit niistä kolmioleivistä."
"Mulla onkin varaa lihoa."
"Ai, eikö mulla sitten ole?"
"Kenelläkään naisella ei ole."


Ettäs tiedätte. Ei ole varaa lihoa. Ensin oli tulla itku, sitten ryhdistäydyin ja jälleen kerran päätin mielessäni laihtua siihen pisteeseen, että Avo toivoo minun lihovan. Ihan vain siksi, että voin todeta, että eihän kenelläkään naisella ole varaa lihoa.


-----

Joku linkitti blogini Suomi24 Anoreksia-palstalle. Pelkäsin pahinta, kun huomasin blogin tilastoissa linkin tuonne, mutta jestas, sieltähän voi saada hyvän mielen!

----

Ps. Jollakin kummallisella logiikalla paino nousi eilisestä 600g, kaloreiden ollessa liikunnan jälkeen kuitenkin siinä viidensadan pintaan. Raivostuttavaa. Kohta lähden pyöräilemään, mutta yritän olla ottamatta sitä liikunnan kannalta. Haluan vain tuulettua vähän, enkä polkea niska limassa ajatusten huutaessa läski, läski.

Ja käsi kädessä kuljemme

Vatsa oli tänä aamuna senttimäärältään pienempi kuin koskaan. Vaikka vaaka näytti edelleen inhottavia lukuja, mittanauha, ja peräti peilikuva piristi. Vatsani oli tasainen. Alavatsan pömppö ei näyttänyt hirveältä.

Nyt näyttää, mutta liekö tuo ihme. Hiilihappoiset juomat turvottavat kummasti (mutta kohta lähden silti hakemaan lisää Pepsi Maxia).


Hyvä päivä. Neljä tuntia kävelyä ympäri Messukeskusta. Tai laahustusta, mutta kuitenkin. Laskin kuluttaneeni sata kaloria tunnissa moisella raahustamisella, joten tämän päivän kaloreiksi jää kutakuinkin 120. Tosin syön varmaankin vielä illalla jotain, mutta alle viidensadan on hyvä.

Olin siis Avomiehen ja perheensä kanssa ModelExpossa. Oli hirvittävän mukavaa, ja entistä mukavammaksi sen teki se, että pidin Avoa kädestä. Hänellä on kovasti jotain julkisia hellyydenosoituksia vastaan, ja se, että siinä ihmispaljoudessa, ja varsinkin perheensä seurassa sain pitää häntä kädestä ja hän puristi takaisin eikä vetänyt kättään pois, teki minut aivan käsittämättömän onnelliseksi. Saatoin hymyillä typerästi.

Avo lähti vanhemmilleen grillaamaan. Onneksi, saa ressukka joskus edes kunnolla syödäkseen, ja minä saan oman rauhan hetken.


Kauppaan.


(Kaupasta tälle päivälle:
Kreikkalainen salaatti, n. 300kcal
Vadelmajäätelö, rasvaa 0,5%, 64kcal
Pepsi Max, jonka kaloreita en jaksa ajatella
Yhteiskalorit tälle päivälle siis n. 890, hyi hitto, mutta onneksi liikunnalla -400kcal.)

Onko yksin helpompaa

Joskus mietin, että miksi edes olen parisuhteessa. En tiedä johtuuko kärttyisyyteni vain siitä että menkkojen pitäisi alkaa lähipäivinä, mutta Avomiehen naama vitutti eilen aivan käsittämättömän paljon. Olin iloinen kun hän lähti vanhemmilleen, sain olla muutaman tunnin yksin.

Illalla Avo halusi lähteä ajelemaan kaupunkia ympäri, lähdin mukaan. Vikatikki. Kaupungilla kulki paljon nuoria, nättejä tyttöjä, ja Avon oli tietysti aina huomautettava kun näki hyvän perseen. Minulla hermot olivat jo valmiiksi kireällä, joten... No, en jaksanut alkaa rähjätä, mökötin. Suunnittelin, että kotiin päästyä katsoisin elokuvan, jonka alkua olin odottanut koko päivän, mutta en yksinkertaisesti sietänyt Avon olemassaoloa sen vertaa että olisin voinut jäädä katsomaan sitä leffaa. Painelin samantien nukkumaan ja toivoin että Avo ymmärtäisi pysyä poissa vierestäni. Ymmärsi.

Laihduttaminenkin olisi paljon helpompaa ilman parisuhdetta. Tiedän, kuulostan kamalalta. En ehkä ole täysin tosissani, mutta tietyssä mielentilassa ihan oikeasti harmittaa, että asumme yhdessä, tai että ylipäätään seurustelemme. Jo syömisongelmieni alkuaikoina odotin omaan kotiin pääsyä, jotta saisin pitää aina jääkaapin tyhjänä, oksentaa kun siltä tuntuu ja liimailla joka paikkaan thinspiraatiokuvia. Menetin sen, en ole koskaan asunut yksin, muutin suoraan vanhemmilta Avon kanssa yhteen.

En minä Avoa silti jättäisi, en jonkun vittumaisen sairauden takia, ei. Mutta tietty käytös herralta saa joskus ainakin puoliksi harkitsemaan sitä.

---

// 29.04. Liian suuri ahdistus, deletoin kuvat.

Eilen otettuja kuvia. Ei auta kuin toivoa ettei kukaan tunnista minua näistä - tosin en usko että kenelläkään tuntemallani tulisi edes mieleen lukea jotain ängstäysblogia.

Ensimmäisessä kuvassa vedän vatsaa sisään, toisessa olen vatsa rentona ja kolmannessa vedän taas sisään. En tosiaan osaa olla vetämättä vatsaani sisään, jouduin rentonaolokuvaa varten ajattelemaan, että "nyt rentona, anna vatsan olla, ei se mitään että olet paksu." Eli se minkä te tiedätte olevan laihistettu, on se mitä muut luulevat minun olevan normaalisti.