Juuh elikkäs. Muutaman kuukauden kirjoitustauko eikä vieläkään ole mitään sanottavaa.
Olen kipeä, flunssa, mikälie. Yskin keuhkoni pihalle ja niistän nenäni verille. Pitäisi päättää jaksanko mennä huomenna töihin vai lepäänkö vielä, enkä haluaisi mennä töihin koska olo on vetelä, mutten kehtaisi enää olla poissa, neljättä päivää sairaslomalla, kun muut joutuvat tekemään työni. Toisaalta onpa kiva mennä yskimään ja räkimään ruokiin, kahvilassa.
Sairaana olemisen hyvä puoli: en jaksa syödä. Ainoa mikä uppoaa on juustonmakuiset Tuc-keksit aamupalajuustolla, eikä niitäkään kovin montaa voi putkeen syödä. Ja teetä ja vettä sitruunamehulla.
Muuten jaksankin syödä sitten oikein reippaasti, oikea pikku pullaposki. Sietämätöntä.
Olen edelleen yksinäinen, kai enemmän kuin aikoihin. Ja itsetuhoinen, vaikken ikinä ole itsetuhoinen. Pari viikkoa olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että ottaisin auton ja ajaisin kallioleikkaukseen, heippa maailma, ei tuu ikävä. Mutten tee sitä kuitenkaan, olenhan pelkuri, ja salaa haluan nähdä onko tästä elämästä koskaan mihinkään.
Onneksi itseään voi satuttaa ja pysyä silti hengissä.
Avomies osti oikean partahöylän, sellaisen johon laitetaan oikeita irtoteriä, niitä, joilla kauniit tytöt tumblrissa viiltelevät.
En ole sellainen kaunis tyttö, mutta on ne tosi teräviä ne terät.
perjantai 19. syyskuuta 2014
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
lauantai 17. toukokuuta 2014
Hukuin nukuin heräsin
Olen ajatellut jotenkin parantuneeni, vaikka joka päivä inhoankin kehoani. Olen ajatellut parantuneeni, koska olen syönyt, ja syönyt, ja syönyt. Olen jättänyt kalorit laskematta ja menemättä vaa'alle, olen jättänyt mittanauhan kaappiin. Olen syönyt, ja ajatellut että voin syödä vähän lisää, kun kerran aloin syödä.
Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.
Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.
Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.
En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.
Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.
Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.
Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.
En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.
torstai 1. toukokuuta 2014
You're so fat you leave footprints in concrete
En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.
"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.
En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.
Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.
Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.
Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.
"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.
En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.
Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.
Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.
Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
I'm all lost in the supermarket
Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.
"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."
"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."
Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.
"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."
"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."
Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.
perjantai 21. helmikuuta 2014
She asks me why I'm just a hairy guy
Avomies on vanhemmillaan, joten voin huoletta kirjoitella. Täytin tumblrin queuen thinspiraatiokuvilla, niitä saa sataa sinne pikkuhiljaa, Avolta salaa, voin olla huoleti. (Tein uudenkin tumblrin, sellaisen yleisluontoisen ei-syömishäiriöisen, omalla naamallani ja ajatuksillani. Jos tahdot seurata, niin heitä kommentilla oma tumblrisi niin laitan viestiä tai seuraan tai jotain, en tahdo linkata sitä suoraan tänne. Pelkään liikaa jonkun tutun ihmisen yhdistävän minun naamani ja tämän blogin ja sitten kaikki onkin romuna.)
Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.
Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.
Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.
Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.
Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.
Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.
Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.
Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Mutta elämä on alla lumen ja jään
Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Taas kirkuu loisteputket
Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.
Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.
Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.
Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.
Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.
Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.
Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.
Yritän palata tänne useammin.
Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.
Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.
Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.
Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.
Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.
Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.
Yritän palata tänne useammin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)