Huolehtia toisista

Olen huolestunut meidän työssäoppijatytöstämme.
Se on pieni, hoikka 17-vuotias tyttö, oikein sievä, ja kovin mukavakin nyt kun se on alkanut jutella ihan oma-aloitteisesti.

Eikä se syö mitään. Se aloitti harjoittelun viime kuun alussa, tekee seitsemän tunnin työpäivää, enkä ole kertaakaan nähnyt sen syövän mitään. Kertaakaan.

Heti ensimmäisen viikon jälkeen ajattelin syömishäiriötä, koska... no, omien ja syömishäiriöisten ystävien käytöksen perusteella. Tokihan epäilen heti pahinta.

Viime viikolla tyttö valitteli päänsärkyä, ja annoin sille lääkkeen. Tänään sama juttu, mutta se oli ihan kalpea koko tyttö ja käskimme sen kotiin pari tuntia etuajassa kun se oli niin kurjana.

Huoleni vain paheni. Tahtoisin kysyä onko kaikki hyvin, tahtoisin sen tietävän että minulle voi kertoa jos jokin on hätänä, koska uskon ymmärtäväni, mutta miten muka sellaista voi sanoa periaatteessa ihan vieraalle ihmiselle? Ei mitenkään.

Aion kuitenkin yrittää. Aion saada sen syömään edes pikku nokareen salaattia (ja jos se siitä alkaa venkoilla niin ehkä sitten kysyn ihan suoraan).

Don't you guys

Avomies istui eilen tietokonetuolissa, ilman paitaa, ruskeissa kangashousuissa. Se kumartui nostamaan lattialta roskan, ja katsoi sitten jalkojaan.

"Nää housut tekee mun jalat lihaviksi."

Kriisi. Olenko minä omalla valituksellani saanut sen ajattelemaan tuollaisia? Ei sitä ole ennen kiinnostanut ulkonäkönsä (paitsi jos kampaan sen tukan justinbieberisti, ei tykkää). En tiedä, olenko vain ylihysteerinen oman tilanteeni vuoksi, mutta ei tuntunut hyvältä. En halua aiheuttaa rakkaalleni tuollaisia tuntemuksia. Se, että minä tuijotan peilikuvaani ja valitan rumuudestani, ei saisi vaikuttaa Avoon.

Hirveää.

Toinen hirveä asia on se, kun äiti valittaa lihomisestaan. Toki juu, onhan se lihonut, mutta se on vielä helposti normaalipainossa ja pienellä treenillä saisi kroppansa ihan hyvään kuntoon. Onneksi se tietää sen itsekin ja käy salilla eikä tingi ruoasta.
Tuntuu silti pahalta, että äiti edes miettii omaa kroppaansa. Tuntui myös pahalta tilata mekko kokoa XS, ja kysyä äidiltä minkä kokoinen sille hankitaan - L.

Pettävä anoreksiahuora

Anteeksi hiljaiselo. Siihen on hyvä syy.

Ylilaudalla joku oli löytänyt blogini, en tiedä miten, mutta kuitenkin. Tyhmänä olin maininnut Avomieheni selaavan Ylilautaa ja kysymyspostauksessa kertonut melko yksityiskohtaisesti Avomieheni ulkonäöstä - eihän siitä voinut siis seurata kuin kriisi.

Tämä henkilö laudalta oli kopioinut Avomiestäni kuvaavan tekstin laudalle, ja liittänyt linkin blogiini mukaan, tarkoituksena saada Avo tunnistamaan itsensä ja dumppaamaan minut.
Pistin samoin tein blogin piiloon, mutta tokihan tuon laudan nörtit osasivat kaivaa Googlen välimuistista pätkiä blogistani, ottaa niistä screencapit ja jakaa niitä toisilleen.

Kauniisti minua kutsuttiin "pettäväksi anoreksiahuoraksi", koska kuulemma petän, ja olen myöntänyt tässäkin blogissa pettäväni Avoa Naapurin kanssa.

a) Minä en ole koskaan pettänyt Avoa, enkä myöskään niin tässä blogissa sanonut. Te tiedätte sen. Naapuri on vain se hassu "salainen" ihastus, josta Avo tietää ja josta vitsailemme.
b) Anoreksia? For real? Poikaressut eivät ymmärrä että syömishäiriöitä on muitakin. Joko on anorektikko, bulimikko tai "armoton läski". Jes.
c) Ei minua huoraksikaan ihan noin vaan voi sanoa, enhän koskaan ole ottanut seksistä rahaa. Epäpätevä nimitys. Avolle voin olla huora jos harrastamme pikku roolileikkejä.


Voitte ehkä kuvitella paniikin. En aina ole kirjoittanut kovin kauniisti Avomiehestä, ja salaan suurta osaa itsestäni - tämä suhde olisi luultavasti ollut ohi, jos Avo olisi sen ketjun löytänyt.

Ketjun löydettyäni tärisin, en tahtonut saada henkeä, olin oikeasti paniikissa. Blogini sai yli tuhat kävijää päivässä pelkän Ylilaudan kautta. Ilmiannoin viestejä vaikka kuinka monta kertaa, ja luojalle kiitos sitä ketjua ei enää ole.

Kysymyspostauksessa, josta siis postattiin screencap, kerroin sähköpostini, ja eräs tyttö löysi sen sieltä, lähetti minulle sähköpostia ja tarjosi tukeaan. Mukavasti ajateltu.

Vaihdoin blogin osoitteen ja sensuroin vähän tekstejäni sekä piilotin blogin hakukoneilta. En todellakaan halua tätä samaa enää.


Oli tuosta paniikista vähän hyötyäkin. Olin niin stressaantunut, etten pystynyt edes ajattelemaan syömistä.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Body control

Olen pohtinut syömishäiriötäni. Sitä, miksi se on ja miksi en siitä pääse eroon. Sitä, mitä siitä haluan.

Tuntuu, ettei nykyisellään syömishäiriöni ei ole enää juuri edes yhteydessä laihuuteen, kauneuteen. Se on enemmän tapa kontrolloida kaikkea, vahvistaa uskoa itseeni sen kautta, että pystyn olemaan syömättä, pystyn selviämään hengissä ravinnotta.

On siinä edelleen se laihuuden ihannointikin mukana, ajatus siitä, että olen kaunis ja haluttava laihana, että itsetuntoni olisi parempi, yada yada yada. En enää edes oikein usko siihen. Ihan sama miltä näytän, löydän aina jotain vikaa itsestäni. Aina jotain on liikaa, jotain liian vähän. Silti ei oikein kiinnosta parantua, ei vielä.


Positiivista on se, että olen kääntynyt siitä sairauden rakastamisesta sairauden tiedostamiseen ja sen puntarointiin. Ehkä tästä on matka vielä joskus ylöspäin.


---

Ai niin. En vietäkään vapaata kesää, pääsin sellaiseen pieneen kesäkahvilaan töihin. Pelottaa. Miettikää nyt, kahvila! Se on täynnä ruokaa, ruokaa jota minä teen. Syön varmaan yksin puolet pullavarastoista.

Ehken kuulu joukkoon

Käväisin Syömishäiriöliiton foorumilla, ja hoksasin että kotikaupungissani on juuri aloitettu vertaistukiryhmä syömishäiriöisille. Täällä, minun pikku kaupungissani.

Henkinen kamppailu meneillään, että uskaltaisinko mennä vai olenko ihan huono sinne, olenko edes tarpeeksi sairas ja mitä jos minua vihataan. Ja varsinkin, mitä jos siellä on niitä langanlaihoja ihmisiä, jotka triggeroivat minua entisestään. Ja kun se on sekä sairastaville että paraneville, niin pelkään että olen ainoa joka ei ole valmis päästämään sairaudestaan irti.

Kuitenkin jollain tasolla moinen ryhmä voisi olla ihan hyväksi.

Joka tapauksessa olen jo missannut ensimmäisen tapaamisen, ellen useampiakin, joten pitäisi ottaa järjestävään tahoon yhteyttä mikäli sinne mielisin. En tiedä. Pitää pohtia tarkkaan. Tällä hetkellä miinuksia on enemmän.

Elämäntapa

Lueskelin juuri syömishäiriöisen tytön blogia. Luin pari uusinta tekstiä, ja ajattelin jo alkaa seurata hänen blogiaan. Päätin kuitenkin vielä ensin lukaista esittelypostauksen, että saan kuvan siitä, millainen ihminen sitä oikeastaan kirjoittaa.
Ensimmäinen lause esittelypostauksessa oli

"Minulle Ana on elämäntapa eikä sairaus."

...ja siihen loppui minun lukemiseni.

Itselläni oli joskus syömishäiriön alkuaikoina kausi, jolloin ajattelin sen olevan vain elämäntapa, kunhan laihdutin. Elämäntapa, ihan niin kuin vaikka kasvissyönti. Hyväksyttävä tapa elää.

Enää en voi ajatella niin, ja minua samaan aikaan suututtaa ja surettaa se, että joillekin ei ole itsestäänselvää että se on sairaus.

Syömishäiriö on nimensä mukaisesti häiriö, sairaus. Sairaus, josta on peräti mahdollista parantua (itseasiassa tuo tyttö puhui muissa postauksissaan parantumisesta, mikä minusta on vähän ristiriitaista - jos se kerran on elämäntapa, miten siitä voi "parantua"?).

Nykyään olen ylpeä itsestäni, siitä, että tiedostan olevani sairas. Vaikka en ole valmis hakemaan apua, en ole valmis parantumaan, tiedän, että tämä sairaus voi tappaa minut. Sillä tapaa syömishäiriö on verrattavissa vaikkapa syöpään. Tästä joku tietysti ajattelee, että kuinka voin sanoa noin, syöpää kukaan ei halua eikä sitä itse aiheuta - no ei syömishäiriötäkään. Yksikään terve ihminen ei halua syömishäiriötä. Itse ajattelin joskus alkuaikoina, että olisinpa anorektikko, silloin minulla olisi itsekuria. Häpeän sitä, että olen joskus ajatellut noin, mutta toisaalta en ollut tuossa vaiheessa enää muutenkaan mieleltäni terve. Jos joku sanoo tahtovansa syömishäiriön, voin vannoa, että silloin henkilöllä on se jo jollain tasolla. Kukaan ei tietoisesti tahdo tätä helvettiä.

Elämäntapasyömishäiriöiset melkein poikkeuksetta kutsuvat anoreksiaa Anaksi, personoivat sen, tekevät siitä jumalhahmon, joka määrää tekemisiä. "Ana ei anna minun parantua, Ana käskee minun olla laiha, Ana on ainoa joka välittää minusta ja tahtoo tehdä elämästäni hyvää." HALOO IHMISET. Goddess Anaa ei ole olemassa, tajutkaa nyt. Se on sairaus, kyllä, se on sairaus, joka vääristää mielesi ja saa sinut haluamaan asioita, joita normaali ihminen ei haluaisi, mutta loppujenlopuksi on oma valintasi laittaa tai olla laittamatta sitä ruokaa suuhun. Ehkä se valinta on alitajuinen, mutta se lähtee sinusta itsestäsi, kukaan ei sinua pakota.

Henkilökohtaisesti minua ärsyttää suunnattomasti tuollainen syömishäiriön personointi, se tekee siitä jollain tapaa vähempiarvoisen, alentaa niitä, jotka oikeasti tuntevat olevansa sairaita, ja vapauttaa ihmisen itsensä kaikesta vastuusta. Helppo sysätä kaikki päätökset Anan harteille, "En minä muuten, mutta kun Ana- "

Tulipa ranttaus. Toivottavasti kukaan nyt ei ota nokkiinsa - tai oikeastaan, ihan sama. Kyllä Ana sitten lohduttaa.
Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään syömishäiriötä. Se on aina vakava sairaus. Haluaisin vain ihmisten tiedostavan sen todella olevan sairaus.



Ps. Olen kasvissyöjä, ja se on elämäntapa. Se ei ole mitenkään sidoksissa syömishäiriööni, ja jos joskus paranenkin häiriöstäni, kasvissyönti jää.