Ei mulla muuta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihominen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lihominen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
lauantai 17. toukokuuta 2014
Hukuin nukuin heräsin
Olen ajatellut jotenkin parantuneeni, vaikka joka päivä inhoankin kehoani. Olen ajatellut parantuneeni, koska olen syönyt, ja syönyt, ja syönyt. Olen jättänyt kalorit laskematta ja menemättä vaa'alle, olen jättänyt mittanauhan kaappiin. Olen syönyt, ja ajatellut että voin syödä vähän lisää, kun kerran aloin syödä.
Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.
Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.
Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.
En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.
Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.
Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.
Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.
En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.
torstai 1. toukokuuta 2014
You're so fat you leave footprints in concrete
En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.
"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.
En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.
Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.
Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.
Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.
"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.
En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.
Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.
Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.
Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.
perjantai 4. lokakuuta 2013
5 7 .
Vaikea saada mitään paperille näin pitkän tauon jälkeen. Ei ole ollut taas mitään sanottavaa. Elämä ei ole painanut päälle niin raskaasti että olisin tarvinnut tätä blogia mihinkään. Toivottavasti en silti ole unohtunut.
No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.
Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.
Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.
Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.
Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.
No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.
Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.
Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.
Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.
Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Through all the emptiness that had become my home
On niin vaikeaa kirjoittaa, kun ei ole mistä kirjoittaa.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Muiden mielestä
Maanantaina Mia sanoi Facebookissa näin:
"katseltiin ihmisiä joilla on septumi, ja sitten katottiin siunki kuvaa,
ja kaveri totesi että sopii tosi hyvin tuo koru, ja että hui kamala kun on laiha :o"
Ja eilen eräs kaveri kävi kylässä. Se istui sohvalla, ja kun kävelin siitä poispäin, se kysyi
"Ootko laihtunu jotenkin tosi paljon, sun jalat on paljon ohuemmat kun ennen?"
Näkyykö se sitten oikeasti? Se kymmenen kilon häviäminen? Tuota kaveria en ole nähnyt yli vuoteen, eli se muisti minut 61-kiloisena.
En osannut oikein vastata. Menin naurettavan vaikeaksi, kun olisin voinut sanoa että joo, oon laihtunut, koska en ole _laiha_ vaan ihan normaali, eikä se olisi herättänyt lisäkysymyksiä. Menin sekaisin sanoissani, enkä enää edes muista mitä vastasin. Suunnilleen "Ööö en kai en ainakaa tarkotuksella en tiiä, en oo kattonu."
Tänään töissä pomo sanoi, että minun ruumiinrakenteellani voi syödä pullaa niin paljon kuin ikinä jaksan, koska en näytä siltä että lihoisin kovin helposti. Selitä siinä sitten, että ei se oikeasti ole niin, ja että "en oikeastaan tykkää pullasta, en sillai halua syödä sitä paljoa". Enpä.
Avomies jotenkin jaksaa nykyisin kehua kovasti. Vähän aikaa sitten oli suuri kriisi, se ehdotti jo taukoa, mutta en antanut periksi, ja nyt kaikki on ihan hyvin. Se päivittäin muistuttaa rakastavansa minua, se sanoo että olen kaunis meikittäkin, se sanoo vartaloni olevan täydellinen. Vaikka tiedän, että voisin olla paljon parempikin, se lämmittää silti mieltä.
---
Kohta on joulu. Pelkään jo valmiiksi kaikkea sitä ruokaa ja juomaa. Aion päästä takaisin alipainoon (olin siinä päivän, sitten lihoin taas) ennen sitä, jotta voin edes kutakuinkin hyvillä mielin syödä jouluruokaa. Se on tärkeää.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Yes I can
En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Kaikki mitä halusit tietää
Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.
Kuinka usein käyt vaa-alla?
- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.
Uskotko koskaan olevasi täysin terve?
- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.
Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?
- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.
Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?
- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.
Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä, sensellainen.
mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?
- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.
miten kauan oot sairastanu?
- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.
ootko miettiny parantumista?
- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.
tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?
- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.
miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?
- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.
Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.
--
Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?
- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.
Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?
- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.
Ja ne harvat ystävät.
--
Miten tapasit miehesi?
- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.
Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?
- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.
Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D
- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.
Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.
Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.
Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?
- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.
Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Kaikki menee vikaan.
Paino on vakiintunut 52-53 kilon välille. Toki mihinpä se siitä putoaisi, kun töissä syön napani täyteen pullaa.
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Tuota alimmaista ihailin joskus 14-vuotiaana, kun ihanteeni oli luuranko. Nykyisin... En enää tiedä mitä ajatella. Nuo kuvat tekevät minut ihan hirveän surulliseksi.
Avomiehen reaktio kuviin oli "HYI VITTU!" Mitä siihen sanomaan? En ehkä edelleenkään panisi pahakseni jos näyttäisin alemman kuvan tytöltä (ylempi on jo minullekin liikaa - tai liian vähän). Mutta enhän minä sellaista voisi sanoa.
Mitä jos päädynkin joskus näyttämään tuolta, ja Avo ajattelee silloinkin "Hyi vittu"?
Taitaa olla turha pelko. Tällä itsekurilla.
---
En ole nähnyt Naapuria pitkään aikaan. Ehkä se on lopettanut tupakoinnin kun se ei ole koskaan ulkosalla. Tai sitten minä olen vain ihan väärään aikaan pihalla.
Viime yönä näin kyllä melko intensiivistä unta...
---
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
perjantai 18. toukokuuta 2012
Shake the thoughts away
Päänpuhdistuslenkki tehty. 50 minuuttia, josta ainakin 10 minuuttia hölkkää n. puolentoista minuutin pätkissä. En ajatellut muuta kuin kehon liikkeitä, hengitystä, poltetta reisissä kun hölkkäsin ylämäkeen. Tuntuu hyvältä.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Keskenkasvuisten teinien kirjoittelua
Katselin eilen Avomiehen kanssa teeveetä. Tuli joku arpajaismainos, jossa oli mahdollista voittaa kuukauden ruokaostokset, lahjakortin arvo 1000 euroa. Tuhat. Meillä menee ruokaan ehkä 200-300 kuussa.
Avo sanoi ostavansa hirveästi kolmioleipiä. Siis niitä valmiiksi pakattuja majoneesipommeja, se on hulluna niihin. Minun mielessäni väikkyivät kuvat karkkivuorista, ja sanoinkin ostavani monella sadalla karkkia, suklaata, jäätelöä, ja päälle vielä vähän sipsiä.
"Hyi, vähänkö lihoisit", totesi Avomies.
"Itsekin lihoisit niistä kolmioleivistä."
"Mulla onkin varaa lihoa."
"Ai, eikö mulla sitten ole?"
"Kenelläkään naisella ei ole."
Ettäs tiedätte. Ei ole varaa lihoa. Ensin oli tulla itku, sitten ryhdistäydyin ja jälleen kerran päätin mielessäni laihtua siihen pisteeseen, että Avo toivoo minun lihovan. Ihan vain siksi, että voin todeta, että eihän kenelläkään naisella ole varaa lihoa.
-----
Joku linkitti blogini Suomi24 Anoreksia-palstalle. Pelkäsin pahinta, kun huomasin blogin tilastoissa linkin tuonne, mutta jestas, sieltähän voi saada hyvän mielen!
Avo sanoi ostavansa hirveästi kolmioleipiä. Siis niitä valmiiksi pakattuja majoneesipommeja, se on hulluna niihin. Minun mielessäni väikkyivät kuvat karkkivuorista, ja sanoinkin ostavani monella sadalla karkkia, suklaata, jäätelöä, ja päälle vielä vähän sipsiä.
"Hyi, vähänkö lihoisit", totesi Avomies.
"Itsekin lihoisit niistä kolmioleivistä."
"Mulla onkin varaa lihoa."
"Ai, eikö mulla sitten ole?"
"Kenelläkään naisella ei ole."
Ettäs tiedätte. Ei ole varaa lihoa. Ensin oli tulla itku, sitten ryhdistäydyin ja jälleen kerran päätin mielessäni laihtua siihen pisteeseen, että Avo toivoo minun lihovan. Ihan vain siksi, että voin todeta, että eihän kenelläkään naisella ole varaa lihoa.
-----
Joku linkitti blogini Suomi24 Anoreksia-palstalle. Pelkäsin pahinta, kun huomasin blogin tilastoissa linkin tuonne, mutta jestas, sieltähän voi saada hyvän mielen!
----
Ps. Jollakin kummallisella logiikalla paino nousi eilisestä 600g, kaloreiden ollessa liikunnan jälkeen kuitenkin siinä viidensadan pintaan. Raivostuttavaa. Kohta lähden pyöräilemään, mutta yritän olla ottamatta sitä liikunnan kannalta. Haluan vain tuulettua vähän, enkä polkea niska limassa ajatusten huutaessa läski, läski.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)