Olen sairas niin kipeä, sairas päästä jalkoihin

Juuh elikkäs. Muutaman kuukauden kirjoitustauko eikä vieläkään ole mitään sanottavaa.

Olen kipeä, flunssa, mikälie. Yskin keuhkoni pihalle ja niistän nenäni verille. Pitäisi päättää jaksanko mennä huomenna töihin vai lepäänkö vielä, enkä haluaisi mennä töihin koska olo on vetelä, mutten kehtaisi enää olla poissa, neljättä päivää sairaslomalla, kun muut joutuvat tekemään työni. Toisaalta onpa kiva mennä yskimään ja räkimään ruokiin, kahvilassa.

Sairaana olemisen hyvä puoli: en jaksa syödä. Ainoa mikä uppoaa on juustonmakuiset Tuc-keksit aamupalajuustolla, eikä niitäkään kovin montaa voi putkeen syödä. Ja teetä ja vettä sitruunamehulla.

Muuten jaksankin syödä sitten oikein reippaasti, oikea pikku pullaposki. Sietämätöntä.


Olen edelleen yksinäinen, kai enemmän kuin aikoihin. Ja itsetuhoinen, vaikken ikinä ole itsetuhoinen. Pari viikkoa olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että ottaisin auton ja ajaisin kallioleikkaukseen, heippa maailma, ei tuu ikävä. Mutten tee sitä kuitenkaan, olenhan pelkuri, ja salaa haluan nähdä onko tästä elämästä koskaan mihinkään.

Onneksi itseään voi satuttaa ja pysyä silti hengissä.

Avomies osti oikean partahöylän, sellaisen johon laitetaan oikeita irtoteriä, niitä, joilla kauniit tytöt tumblrissa viiltelevät.

En ole sellainen kaunis tyttö, mutta on ne tosi teräviä ne terät.

There are warehouses full of fucked up kids like you and me

Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.

Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.

Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.

Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.

Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.

Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.

Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.


Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.

Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.

En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.


---

Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.

Sadan vuoden yksinäisyys

Yritin toissapäivänä puhua Avomiehelle yksinäisyydestä. Facebookissa luettuani kavereiden vappusuunnitelmista se sama ahdistus, jota tunsin uudenvuodenaattona, tuli takaisin. Ahdistus ja suru siitä, että minulla ei ole ketään jonka kanssa mennä aurinkoiseen puistoon skumppapullon kanssa ja nauraa.

Avo huomasi, että olen vähän allapäin, ja kysyi mikä vaivaa. Päätin kerrankin kertoa.

Kerroin, että tahtoisin viettää aikaa kavereiden kanssa, etten joutuisi aina vain olemaan yksin. Kerroin, että harmittaa kun ei ole yhtäkään kaveria.

"Onhan sulla minut."

Kerroin, ettei se ole sama asia, että haluaisin joskus sellaista seuraa, joka ei tiedä minusta vielä kaikkea. Sellaista, jolle voisin vaikka kertoa mitä olen Avon kanssa tehnyt. Tai vaikka narista siitä, mitä Avo tekee tyhmästi (en toki sanonut tätä saarnaten, niin ettei Avo missään nimessä pahoittaisi mieltään).

"No voithan kertoa mulle kaikkea."

Kerroin, että vaikka usein viihdynkin yksin, niin jo tieto siitä, että voisin koska tahansa soittaa jollekulle ja tavata, helpottaisi ja saisi oloni vähemmän yksinäiseksi. Kerroin, että tarvitsen seuraa elävistä ihmisistä.

"Mutta onhan sulla minut! Ja jos haluat nähdä jonkun niin mikset vaan ota yhteyttä, ei kai ole kavereita jos ei tee mitään asian eteen."

Touché. En teekään. En ole niin pitkään aikaan tavannut niitä, joiden kanssa joskus olin läheisin, että yhteydenottaminen on hirveän vaikeaa. Kaikilla on omat, uudet kaveriporukkansa, joista en tunne ketään. Olen ihan ulkopuolinen, ja siksi pelkään ottaa yhteyttä. Oma vikani tietysti.


Lopputulema: Avo ei ymmärrä. Se viihtyy yksin erittäin hyvin, ja koska se juttelee päivittäin monta tuntia Mumblessa pelikavereidensa kanssa niin ei se koe olevansa yksinäinen, se laskee ne kaikki kavereikseen. Niillä on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja harrastukset, huumorintaju, hyvä porukka, vaikka eivät toisiaan livenä näekään. Minä käyn töissä, jossa työkaverit ovat ihan kivoja, mutteivät sellaisia joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Ne, joiden kanssa uskaltaisin ja kovasti haluaisin viettää aikaa, asuvat jossain kaukana. Puhelimeni viettää hiljaiseloa (haha, seuraavaa lausetta miettiessäni sain tekstiviestin, ja sydän hyppäsi ilosta! Joku muistaa minut! "Kiitos tilauksesta, terveisin Saunalahti". Hmh.)

Pelkään vain, että loppuelämäni on tätä.

Minä laulan tähän kauneuden

Kuinka ihanaa onkaan pitkästä aikaa meikata silmät tummasti, laittaa kauniit vaatteet ja lähteä ulos.

Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.

Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.

Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.

Hengitä

Nämä mielialanvaihtelut ovat jotain ihan uskomatonta.

Jonkun aikaa olen ajatellut kuolemaa. Noin niin kuin itseni tappamisen kannalta, ensi kertaa sitten yläasteen lopun-amiksen alun. Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta en ole koskaan ollut syömisperseilyä lukuunottamatta itsetuhoinen, en ole saanut itseni tahallisesta satuttamisesta mitään irti. Nilkoissa on muutama haalea arpi, ihan vain siksi että kokeilin auttaisiko fyysinen kipu hävittämään henkisen, mutta ei, ei se minulle ole toiminut.

Mietin silloin teininä itsemurhaakin, melko vakavasti ehkä. Minut piti hengissä se, että en kestänyt ajatella sitä surua jonka olisin vanhemmilleni aiheuttanut.

Nyt ne ajatukset ovat palanneet. Ja välillä en tunne mitään. Ja joskus olen ihan iloinen. Yleensä olen ihan tunteeton, en jaksa välittää mistään, ja se on melko turvallinen olotila. Viime aikoina asiat ovat tuntuneet mutkistuneilta, yksinäisyys on musertanut alleen ja kaikki on vain niin epätoivoista. Sitten ajatus kuolemasta hiipii mieleen. Että ei tarvitsisi enää jaksaa yrittää. Ja alan pelätä yksin olemista, koska en ole varma, pysynkö tarpeeksi järjissäni ollakseni tekemättä itselleni mitään.
Onneksi Avomies on yleensä kotona. Enhän kehtaa tehdä mitään itselleni, kun joutuisin selittelemään.

Sitten seuraavana päivänä olen taas tyhjä.