Ja käsi kädessä kuljemme

Vatsa oli tänä aamuna senttimäärältään pienempi kuin koskaan. Vaikka vaaka näytti edelleen inhottavia lukuja, mittanauha, ja peräti peilikuva piristi. Vatsani oli tasainen. Alavatsan pömppö ei näyttänyt hirveältä.

Nyt näyttää, mutta liekö tuo ihme. Hiilihappoiset juomat turvottavat kummasti (mutta kohta lähden silti hakemaan lisää Pepsi Maxia).


Hyvä päivä. Neljä tuntia kävelyä ympäri Messukeskusta. Tai laahustusta, mutta kuitenkin. Laskin kuluttaneeni sata kaloria tunnissa moisella raahustamisella, joten tämän päivän kaloreiksi jää kutakuinkin 120. Tosin syön varmaankin vielä illalla jotain, mutta alle viidensadan on hyvä.

Olin siis Avomiehen ja perheensä kanssa ModelExpossa. Oli hirvittävän mukavaa, ja entistä mukavammaksi sen teki se, että pidin Avoa kädestä. Hänellä on kovasti jotain julkisia hellyydenosoituksia vastaan, ja se, että siinä ihmispaljoudessa, ja varsinkin perheensä seurassa sain pitää häntä kädestä ja hän puristi takaisin eikä vetänyt kättään pois, teki minut aivan käsittämättömän onnelliseksi. Saatoin hymyillä typerästi.

Avo lähti vanhemmilleen grillaamaan. Onneksi, saa ressukka joskus edes kunnolla syödäkseen, ja minä saan oman rauhan hetken.


Kauppaan.


(Kaupasta tälle päivälle:
Kreikkalainen salaatti, n. 300kcal
Vadelmajäätelö, rasvaa 0,5%, 64kcal
Pepsi Max, jonka kaloreita en jaksa ajatella
Yhteiskalorit tälle päivälle siis n. 890, hyi hitto, mutta onneksi liikunnalla -400kcal.)

The hunger grows

Viikonloppu meni ahmiessa. Onhan pakastepizza, rasvakeitetyt ranskalaiset, suklaa ja karkit mitä terveellisimpä ruokia, niitähän voi huoletta ahmia. Tai ehkä ei.

Kävin sunnuntaiaamuna vaa'alla vaatteet päällä. Vaatteet painoivat ehkä 500g, joten olen sunnuntaiaamusta laihtunut 1,5kg. Toki suurin osa on nesteitä ja ruokamassaa, mutta ehkä, ehkä olen laihtunutkin hieman. Vielä on 500g matkaa alimpaan painooni. Aion selvitä siitä vielä tämän viikon aikana.

Töihin pyöräily tuntuu hyvältä. Se kuluttaa noin 200kcal päivässä, mutta harmina on se, että liikunta toki tekee nälkäisemmäksi kuin jos vain makaisin aloillani kaiket päivät. Mutta koska en pakkaa töihin paljoa ruokaa mukaan, on vain oltava nälkäisenä.

Olen pitkästä aikaa alkanut nauttia näläntunteesta.



//20:30. Se siitä näläntunteesta. Päivän kalorit about 1600. Olen oksettava.

Purkista pieneksi

Äitiparkani lankesi laihdutuspillerihuijaukseen. Jotain tyyliä "Takuuvarma laihdutus, vain 2e!" Äiti luottavaisena ihmisenä tietysti uskoi, ettei tuollaisessa mitään pahaa voi olla - ei edes siinä vaiheessa, kun tilauksessa pyydettiin luottokortin numero.

Äidille ei tullut mieleenkään tarkistaa ko. firman/tuotteen taustoja, googlailla kokemuksia. Sen Äiti teki vasta jälkeenpäin, kun tililtä oli jo mennyt rahaa jonkin verran. Nyt ei auta kuin kuolettaa luottokortti. Voi Äiti.

Enemmän minua kuitenkin harmittaa se, että Äiti kokee tarpeelliseksi käyttää laihdutusvalmisteita. Äiti on aivan normaalipainossa, vähän löysä vain, reippaalla urheilulla hän olisi oikein mukiinmenevä neljävitonen. Pelkään jo, että Äiti on yhtä sekaisin kuin minäkin. Äidillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, eikä siihen tarvittaisi enää yhtään mitään muuta huolta lisäksi (tosin luulen, että tällainen harkitsematon toiminta on vain perus maniakausi - ei ole ensimmäinen kerta kun Äiti innostuu tilailemaan tavaraa, meillä on ollut vaikka kuinka monta Ostos-TV -tuotetta Äidin takia).

En edes hirveästi usko mihinkään laihdutusvalmisteisiin, ainakaan tuollaisiin ihmelääkkeisiin. Syön itse Glucosanoleja ja Liposinoleja (Ja Ananas Strongia nesteenpoistoon), ja peräti huomaan vaikutuksen. Glucosanol blokkaa hiilihydraatteja, ja hiilariähky ei ole ollenkaan yhtä kamala, turvotusta on seuraavana päivänä huomattavasti vähemmän kun otan Glucoja, kuin jos jättäisin ottamatta. Liposinoleissa huomaan vaikutuksen siitä, että suoli toimii paremmin pillereiden ottamisen jälkeisenä päivänä.

Olen ehkä vähän kaksinaismoralistinen, mutta en halua että Äiti käyttää aikaa ja rahaa mokomiin valmisteisiin. Äiti on oikein hyvä.

Onko yksin helpompaa

Joskus mietin, että miksi edes olen parisuhteessa. En tiedä johtuuko kärttyisyyteni vain siitä että menkkojen pitäisi alkaa lähipäivinä, mutta Avomiehen naama vitutti eilen aivan käsittämättömän paljon. Olin iloinen kun hän lähti vanhemmilleen, sain olla muutaman tunnin yksin.

Illalla Avo halusi lähteä ajelemaan kaupunkia ympäri, lähdin mukaan. Vikatikki. Kaupungilla kulki paljon nuoria, nättejä tyttöjä, ja Avon oli tietysti aina huomautettava kun näki hyvän perseen. Minulla hermot olivat jo valmiiksi kireällä, joten... No, en jaksanut alkaa rähjätä, mökötin. Suunnittelin, että kotiin päästyä katsoisin elokuvan, jonka alkua olin odottanut koko päivän, mutta en yksinkertaisesti sietänyt Avon olemassaoloa sen vertaa että olisin voinut jäädä katsomaan sitä leffaa. Painelin samantien nukkumaan ja toivoin että Avo ymmärtäisi pysyä poissa vierestäni. Ymmärsi.

Laihduttaminenkin olisi paljon helpompaa ilman parisuhdetta. Tiedän, kuulostan kamalalta. En ehkä ole täysin tosissani, mutta tietyssä mielentilassa ihan oikeasti harmittaa, että asumme yhdessä, tai että ylipäätään seurustelemme. Jo syömisongelmieni alkuaikoina odotin omaan kotiin pääsyä, jotta saisin pitää aina jääkaapin tyhjänä, oksentaa kun siltä tuntuu ja liimailla joka paikkaan thinspiraatiokuvia. Menetin sen, en ole koskaan asunut yksin, muutin suoraan vanhemmilta Avon kanssa yhteen.

En minä Avoa silti jättäisi, en jonkun vittumaisen sairauden takia, ei. Mutta tietty käytös herralta saa joskus ainakin puoliksi harkitsemaan sitä.

---

// 29.04. Liian suuri ahdistus, deletoin kuvat.

Eilen otettuja kuvia. Ei auta kuin toivoa ettei kukaan tunnista minua näistä - tosin en usko että kenelläkään tuntemallani tulisi edes mieleen lukea jotain ängstäysblogia.

Ensimmäisessä kuvassa vedän vatsaa sisään, toisessa olen vatsa rentona ja kolmannessa vedän taas sisään. En tosiaan osaa olla vetämättä vatsaani sisään, jouduin rentonaolokuvaa varten ajattelemaan, että "nyt rentona, anna vatsan olla, ei se mitään että olet paksu." Eli se minkä te tiedätte olevan laihistettu, on se mitä muut luulevat minun olevan normaalisti.

Helma heiluen

Pääsiäinen toi tullessaan kilon verran painoa. Ahdistus ei ole valtava, mutta liian suuri kuitenkin. Ahdistusta lievittää huomattavasti se, että vaikka paino nousikin, vyötärö ei levennyt. Vaikka olisi ihanaa nähdä vaa'assa pieniä lukuja, on vielä ihanampaa nähdä niitä mittanauhalla. Vaaka ei tiedä tarpeeksi minusta voidakseen kertoa totuuden.

Olin vanhemmilla pääsiäisen. Isä totesi Äidille minun olevan kutistunut, mutta hyvällä tavalla, etten ole mikään kukkakeppi sentään.
Voi Isä rakas, älä sano noin. Minusta tulee vielä kukkakeppi, enkä halua sinun surevan sitä.

-

Ostin päärynöitä. En tiedä miltä ne maistuvat, söin niitä viimeksi lapsena. Silloin en pitänyt niistä, mutta ehkä nyt jo. Vaikka sama se sinänsä pidänkö vai en, kaloreita ei ole paljoa ja tarvitsen töihin evästä.

Pistin myös vaatetilauksen menemään. Kolme mekkoa, kokoa XS. En tiedä mahdunko niihin. Kokotaulukon mukaan olen liian iso extrasmalliin, mutta liian pieni smalliin. Toisaalta saan paketin vasta tämän kuun lopussa tai toukokuun alussa, ja toukokuussa on ehkä liian viileää pitää mekkoja kuitenkaan - vielä on aikaa saada vyötäröltä ne kolme senttimetriä, jotka minussa on liikaa.


//22:17. Päärynä on hyvää, mutta kovin limaista! Pilkoin yhden valmiiksi jotten joudu aamulla hätäilemään sen kanssa. Hirveän aikaavievää puuhaa, kun mokomat palaset luiskahtelevat käsistä. Hyvää kuitenkin (mutta miksi niiden koostumus on rakeinen?)

Ehken kuulu joukkoon

Käväisin Syömishäiriöliiton foorumilla, ja hoksasin että kotikaupungissani on juuri aloitettu vertaistukiryhmä syömishäiriöisille. Täällä, minun pikku kaupungissani.

Henkinen kamppailu meneillään, että uskaltaisinko mennä vai olenko ihan huono sinne, olenko edes tarpeeksi sairas ja mitä jos minua vihataan. Ja varsinkin, mitä jos siellä on niitä langanlaihoja ihmisiä, jotka triggeroivat minua entisestään. Ja kun se on sekä sairastaville että paraneville, niin pelkään että olen ainoa joka ei ole valmis päästämään sairaudestaan irti.

Kuitenkin jollain tasolla moinen ryhmä voisi olla ihan hyväksi.

Joka tapauksessa olen jo missannut ensimmäisen tapaamisen, ellen useampiakin, joten pitäisi ottaa järjestävään tahoon yhteyttä mikäli sinne mielisin. En tiedä. Pitää pohtia tarkkaan. Tällä hetkellä miinuksia on enemmän.

Numeroiden ihmemaailma

Aamupaino oli 53,0kg. Nyt on kaikki mahdollisuudet onnistua, päästä viimein alle viidenkolmen, kun kaupat ovat kiinni, Avo nukkuu koko päivän, eikä täällä oikein ole mitään ahmittavaa. Tänään onnistun.

Kahden kilon aikana olen kutistunut vyötäröltä sentin, lantiolta kaksi, navan kohdalta neljä. Reidet ovat samoissa mitoissa edelleen, mutta en stressaa siitä. Minulla kertyy kaikki ylimääräinen lähinnä vatsanseudulle, joten olen enemmän kuin tyytyväinen saatuani vatsaa pienemmäksi.

Olen laihtunut 8kg korkeimmasta painostani. Vyötäröltä on lähtenyt yhteensä 5cm, lantiolta 4cm, navan kohdalta 7cm, reisistä 2cm.
Tavoitteeseen on vielä toiset kahdeksan kiloa. Pitkä matka, mutta jaksan kulkea sen.

Kevyttä

Sipulikeittoa. 50 kaloria, täyttävä lautasellinen. Tänään 420kcal. Aion jäädä siihen.

Avomies lähti vanhemmilleen melkein heti kun tulin töistä. Helppo olla syömättä kun ei ole "sosiaalista painostusta", eli ei tarvitse syödä kun Avo syö. Toisaalta yksin ollessa ahmiminenkin on helpompaa, mutta tänään tuntuu hyvältä eikä ole mitään ahmimismielitekoja (*koputtaa puuta*). Keveä olo.


Lauantaina menen vanhemmille pariksi yöksi. Siinä on kaksi puolta:

1. Se on turvallinen paikka, jossa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jossa tunnen aina olevani rakastettu, siellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.

2. Siellä on ruokaa. Varsinkin nyt, pääsiäisenä, talo velloo suklaamunia, äiti kertoi ostaneensa minulle muutaman saunasiiderin, ja toki valmistetaan päivällistäkin. Pelkään kasvavani muodottomaksi möykyksi - tai no, onhan pyöreäkin muoto.

Isä on huomannut minun laihtuneen, ja on huomauttanut siitä pari kertaa. Tekee olon hirvittävän epämukavaksi, en halua että perheeni huomaa sitä. En halua heille harmia.

Kasvan, kasvan

Kaksi kuukautta aikaa pudottaa vähintään 4kg. Pelottaa etten pysty siihen. Alunperin tarkoitus oli painaa korkeintaan 47kg kesäkuun ensimmäiseen mennessä, olen luopunut ja tyytynyt viiteenkymmeneen.

Lihoin viikonloppuna eikä paino ole pudonnut nyt alkuviikosta yhtään. Pelottaa, että olen taas jumissa, että päädyn taas 54 kilon puolelle. Se on ihan liian lähellä, haluan kauas siitä. Tuntuu etten ikinä pääse alle viidenkolmen.

Pian on riittävän lämmin jotta voin alkaa pyöräillä töihin. 14km päivässä. Vaikkei se kulutakaan kaloreita kovin paljoa, toivon sen ainakin kiinteyttävän vähän. Olen löysä.

Älä katso minua nyt

Seisoin suihkussa silmät kiinni, kuuma vesi valui päälleni. Olin rentona, en vetänyt vatsaa sisään kuten yleensä, nautin vain olostani.

Kun avasin silmät, näin Avomiehen seisovan suihkuverhon raossa katselemassa. Iski aivan järkyttävä häpeä ja nöyryytys - olin lihava! Olin lihavana Avon edessä!

Eihän tuollaisesta pitäisi panikoida. Rakkaansa edessä pitäisi voida olla oma itsensä eikä hävetä sitä mitä on. En minä voi. Vedän aina vatsaa sisään, yleensä yksinollessanikin, huomaamattani. En halua nukkua niin että Avo pitää käsiään ympärilläni, koska nukkuessani en luonnollisesti voi hallita läskejäni, ja Avo saattaisi siis huomata että olenkin oikeasti lihava.

Tiedän ihan tasan tarkkaan, että Avo on kyllä nähnyt minut ennenkin rentona läskeilemässä, peräti painavimmillanikin. Silti hävetti, etsin Avon ilmeestä merkkejä inhosta, ja mietin, kuinka voisin selittää läskini ja tehdä siitä leikkiä.

Voi miten paljon toivonkaan, että voisin olla ihan tavallisesti ihmisten seurassa, varsinkin Avomiehen. Se on yksi syy laihdutukselleni. En pysty olemaan itsevarma nyt, mutta ehkä sitten, kun ei ole enää läskiä jota joutuisin pidättelemään, ehkä sitten pystyn.

Jos pystyn, se on tämän kaiken ahdistuksen, kivun, itkun ja nälän arvoista.