Mutta elämä on alla lumen ja jään

Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.

Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!

Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.

Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.

Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.

-

Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.

Taas kirkuu loisteputket

Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.

Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.


Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.

Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.

Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.

Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.

Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.


Yritän palata tänne useammin.

You have got no class, no style, no social skills, no comprehension

Laiminlyön kirjoittamista. Haluaisin kirjoittaa taas pitkiä syväluotaavia analyyseja omasta olotilastani, mutta eihän tässä maailmassa ole sanoja kertomaan.

Olen edelleen aivan häkeltynyt edellisen postauksen miehestä. Emme saa olla missään yhteyksissä, avovaimonsa vihaa minua (oikeasti, niin se kuulemma asian ilmaisi, vihaa), ja he käyvät jonkin sortin pariterapiassa - ai vähänkö on kodinrikkojafiilis. No, eihän se nyt ihan kokonaan minun syytäni ole, vaan aiemmat ongelmat kärjistyivät minun kanssani hommailuun, mutta silti. Muttei tuota miestä kuulemma kaduta, vaan on tyytyväinen
a) siihen, että sai nyt todellisen syyn selvittää kaikki muutkin ongelmat, ja totesi parisuhteensa olevan vielä pelastamisen arvoinen
ja b) siihen, että sai kuitenkin viettää hetken minun kanssani, vaikka ihan vain suuteloiden (enkä halua tässä nyt kuulostaa omahyväiseltä, itse sanoi niin), koska todella pitää minusta.

No, pointti oli kuitenkin se, etten vieläkään voi oikeasti mitenkään ymmärtää, miksi se minusta pitää. Eihän minussa ole mitään pidettävää! Pideltävää on senkin edestä, haa-haa. En ymmärrä sitäkään, miten Avomies jaksaa minua katsella, toivoo että hengailisin pikkuisissa alusvaatteissa. Siis, haloo, eikö kukaan muu näe miten pursuilen?

Tähän liittyen toinen hämmästelyn aihe:

Olen menossa ensi kuussa luovuttamaan verta työkaverini kanssa. Se työkaveri on pieeeni, luiseva, oh. Verenluovutuksen painoraja on 50 kiloa, ja kysyin, onko hän varma että painaa yli sen, kun on niin hoikka.

"En ole ihan varma, pitää käydä vaa'alla. Painatko sinä muka niin paljon, eikö olla aika saman kokoisia?"

Siis mitä. Eihän olla. Ei ei ei todellakaan. Ja minä menen komeasti yli painorajojen (55,1 tänä aamuna). Työkaveri painaa 49,5kg, mutta aikoo hankkia sen puoli kiloa vaikka väkisin, koska haluaa luovuttaa verta (ja koska haluaisi olla painavampi, mitä nyt taas). Anteeksi nyt, mutta millä kumman logiikalla näytän muka samalta kuin alle 50-kiloinen, lähes rasvaton nainen? No joo, vedän vatsaa sisään aina, ja työkaverit näkevät minua suurimmaksi osin työvaatteissa eli esiliinassa eli tukkireiteni eivät hyppää ensimmäisenä silmille, mutta silti. Olen tosissaan ihan ulalla.

No jaa. Kyllä minä vielä aionkin painaa alle viisikymmentä kiloa. Ehkä sitten joku huomaa, etten ollutkaan silloin aiemmin, eli nyt, niin pieni.

There are warehouses full of fucked up kids like you and me

Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.

Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.

Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.

Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.

Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.

Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.

Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.


Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.

Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.

En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.


---

Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.

Sadan vuoden yksinäisyys

Yritin toissapäivänä puhua Avomiehelle yksinäisyydestä. Facebookissa luettuani kavereiden vappusuunnitelmista se sama ahdistus, jota tunsin uudenvuodenaattona, tuli takaisin. Ahdistus ja suru siitä, että minulla ei ole ketään jonka kanssa mennä aurinkoiseen puistoon skumppapullon kanssa ja nauraa.

Avo huomasi, että olen vähän allapäin, ja kysyi mikä vaivaa. Päätin kerrankin kertoa.

Kerroin, että tahtoisin viettää aikaa kavereiden kanssa, etten joutuisi aina vain olemaan yksin. Kerroin, että harmittaa kun ei ole yhtäkään kaveria.

"Onhan sulla minut."

Kerroin, ettei se ole sama asia, että haluaisin joskus sellaista seuraa, joka ei tiedä minusta vielä kaikkea. Sellaista, jolle voisin vaikka kertoa mitä olen Avon kanssa tehnyt. Tai vaikka narista siitä, mitä Avo tekee tyhmästi (en toki sanonut tätä saarnaten, niin ettei Avo missään nimessä pahoittaisi mieltään).

"No voithan kertoa mulle kaikkea."

Kerroin, että vaikka usein viihdynkin yksin, niin jo tieto siitä, että voisin koska tahansa soittaa jollekulle ja tavata, helpottaisi ja saisi oloni vähemmän yksinäiseksi. Kerroin, että tarvitsen seuraa elävistä ihmisistä.

"Mutta onhan sulla minut! Ja jos haluat nähdä jonkun niin mikset vaan ota yhteyttä, ei kai ole kavereita jos ei tee mitään asian eteen."

Touché. En teekään. En ole niin pitkään aikaan tavannut niitä, joiden kanssa joskus olin läheisin, että yhteydenottaminen on hirveän vaikeaa. Kaikilla on omat, uudet kaveriporukkansa, joista en tunne ketään. Olen ihan ulkopuolinen, ja siksi pelkään ottaa yhteyttä. Oma vikani tietysti.


Lopputulema: Avo ei ymmärrä. Se viihtyy yksin erittäin hyvin, ja koska se juttelee päivittäin monta tuntia Mumblessa pelikavereidensa kanssa niin ei se koe olevansa yksinäinen, se laskee ne kaikki kavereikseen. Niillä on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja harrastukset, huumorintaju, hyvä porukka, vaikka eivät toisiaan livenä näekään. Minä käyn töissä, jossa työkaverit ovat ihan kivoja, mutteivät sellaisia joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Ne, joiden kanssa uskaltaisin ja kovasti haluaisin viettää aikaa, asuvat jossain kaukana. Puhelimeni viettää hiljaiseloa (haha, seuraavaa lausetta miettiessäni sain tekstiviestin, ja sydän hyppäsi ilosta! Joku muistaa minut! "Kiitos tilauksesta, terveisin Saunalahti". Hmh.)

Pelkään vain, että loppuelämäni on tätä.

Moraaliongelma

Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.

Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.

Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.

En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.

Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.

Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.

Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.

Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.

Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.

Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.

Mihin minusta on

Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.

Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.

Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.


Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.

Minä olen tyhjä.

Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.

Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.

Minä olen vähän siinä välimaastossa.

Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.

Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.

Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.

En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.

Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).

Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.

Muiden mielestä

Maanantaina Mia sanoi Facebookissa näin:

"katseltiin ihmisiä joilla on septumi, ja sitten katottiin siunki kuvaa, 
ja kaveri totesi että sopii tosi hyvin tuo koru, ja että hui kamala kun on laiha :o"

Ja eilen eräs kaveri kävi kylässä. Se istui sohvalla, ja kun kävelin siitä poispäin, se kysyi

"Ootko laihtunu jotenkin tosi paljon, sun jalat on paljon ohuemmat kun ennen?"

Näkyykö se sitten oikeasti? Se kymmenen kilon häviäminen? Tuota kaveria en ole nähnyt yli vuoteen, eli se muisti minut 61-kiloisena.
En osannut oikein vastata. Menin naurettavan vaikeaksi, kun olisin voinut sanoa että joo, oon laihtunut, koska en ole _laiha_ vaan ihan normaali, eikä se olisi herättänyt lisäkysymyksiä. Menin sekaisin sanoissani, enkä enää edes muista mitä vastasin. Suunnilleen "Ööö en kai en ainakaa tarkotuksella en tiiä, en oo kattonu."

Tänään töissä pomo sanoi, että minun ruumiinrakenteellani voi syödä pullaa niin paljon kuin ikinä jaksan, koska en näytä siltä että lihoisin kovin helposti. Selitä siinä sitten, että ei se oikeasti ole niin, ja että "en oikeastaan tykkää pullasta, en sillai halua syödä sitä paljoa". Enpä.

Avomies jotenkin jaksaa nykyisin kehua kovasti. Vähän aikaa sitten oli suuri kriisi, se ehdotti jo taukoa, mutta en antanut periksi, ja nyt kaikki on ihan hyvin. Se päivittäin muistuttaa rakastavansa minua, se sanoo että olen kaunis meikittäkin, se sanoo vartaloni olevan täydellinen. Vaikka tiedän, että voisin olla paljon parempikin, se lämmittää silti mieltä.

---

Kohta on joulu. Pelkään jo valmiiksi kaikkea sitä ruokaa ja juomaa. Aion päästä takaisin alipainoon (olin siinä päivän, sitten lihoin taas) ennen sitä, jotta voin edes kutakuinkin hyvillä mielin syödä jouluruokaa. Se on tärkeää.

Rakastan.

Kävin Usvan luona.

Kunpa kaikilla olisi samanlainen ystävä. Kunpa kaikille olisi yhtä helppo puhua.

Miksi hyvät ystävät löytyvät aina matkojen päästä?

Yes I can

En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.

Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.

Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.

Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.



Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Female hysteria

Vaihdan keskiviikkona työpaikkaa ja menen siis kahvilaan, kuten aiemmin kerroinkin. Huomenna kahdeksalta aamulla joudun työhöntulotarkastukseen, jossa siis tsekataan että olen kelvollinen työhöni. Lueskelin internetin maailmasta, mitä tuohon tarkastukseen kuuluu ja lietsoin itseni hysteeriseksi kesken työpäivän.

Punnitus.
Mittaus.


Paniikinaihe a) Enhän minä voi mennä näin lihavana sinne. Miten kehtaan muka astua vaa'alle, kun se näyttää yli 52 kiloa, varsinkin kun koko viikonloppu meni ihan ahmimiseksi. Salaa mielessäni ajattelin, että nyt olisi hyvä paikka ehkä saada jotain apua syömisongelmiin, mutta eihän kukaan ota minua tosissaan tässä painossa.

Paniikinaihe b) Mitä jos olenkin lyhyempi kuin luulen? Mitä jos olenkin pari senttiä lyhyempi jolloin BMI hyppää paljon ylemmäs kuin luulen sen olevan? Pitäisi laskea tavoitepainoa, joutuisin taistella vielä useamman kilon kanssa. Hirveä ajatus.

Onneksi ystäväni Usva kertoi, ettei omassa tarkastuksessaan joutunut mitatuksi saati punnituksi, ja rauhoituin vähän. Varmuuden vuoksi en kuitenkaan syö enää mitään. Tänään olen syönyt jo 325kcal, liikkunut 200kcal. Ei yhtään enää.


Ja toki joudun antamaan myös salmonellatestinäytteen, mutten sentään paikanpäällä.
Kakkaa purkkiin, jee!

---



Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
- Sitä, että tavoitepainoon päästyäni lihon kaiken takaisin.
Sitä, että Avomies ei pidäkään minun kropastani sitten kun itse olen siihen tyytyväinen.
Ja tietysti kaikkia terveysongelmia - osteopenia/poroosi, vitamiinien puutokset ja sitä kautta hiusten ja kynsien lähtö, lanugo, munuaisongelmat nestevajauksesta. Ainoa, jota en pelkää, on kuukautisten poisjäänti. Ihan sama, viekää pois, en halua!

Tiedän että voisin välttää painonnousun sekä kaikkia nuo terveysongelmat laihduttamalla terveelliseen tyyliin. Harmittaa ihan etten osaa sitä.

---



Otsikko tulee tästä - ihan hulvatonta, millaista lääketiede on ollut. Varsinkin tämä nauratti:

Women considered to be suffering from it exhibited a wide array of symptoms including faintness, nervousness, sexual desire, insomnia, fluid retention, heaviness in abdomen, muscle spasm, shortness of breath, irritability, loss of appetite for food or sex, and "a tendency to cause trouble".
Since ancient times women considered to be suffering from hysteria would sometimes undergo "pelvic massage" — manual stimulation of the genitals by the doctor until the patient experienced "hysterical paroxysm" (orgasm).

Vapaasti suomennettuna "Naiset joiden oletettiin kärsivän hysteriasta kokivat laaja-alaisesti oireita, mukaan lukien pyörrytystä, hermostuneisuutta, seksuaalista halua, unettomuutta, nesteturvotusta, vatsan raskautta, lihaskramppeja, hengästyneisyyttä, ärtyisyyttä, halun ruokaan tai seksiin vähentymistä, sekä "taipumusta aiheuttaa ongelmia".
Muinaisista ajoista saakka naiset, joiden oletettiin kärsivän hysteriasta, saattoivat joskus saada "lantiohierontaa" - manuaalista genitaalistimulaatiota lääkäriltä, kunnes potilas koki "hysteerisen kohtauksen" (orgasmin).

Olen selvästi hysteerinen noiden oireiden perusteella. Hoitomuoto taas kuulostaa ihan hyvältä :---D

Shake the thoughts away

Päänpuhdistuslenkki tehty. 50 minuuttia, josta ainakin 10 minuuttia hölkkää n. puolentoista minuutin pätkissä. En ajatellut muuta kuin kehon liikkeitä, hengitystä, poltetta reisissä kun hölkkäsin ylämäkeen. Tuntuu hyvältä.

Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.

Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.


Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.

Girls on film

Juodessani tässä mustikkamuffinsin makuista valkoista teetä, mietin menneitä. Entisiä suhteita.

Teen maku toi mieleen entisen tyttöystävän, sen, jonka kanssa minulla oli pisin suhde. Ei sekään kestänyt kuin vajaat viisi kuukautta, mutta kuitenkin.

Se tyttö oli kesätöissä yhdessä maamme huvipuistoista, paistamassa hampurilaisia. Heräsin aina samaan aikaan kuin se tyttö, söimme aamiaisen, joimme mustikkamuffinsiteetä, tai jotain muuta samasta teevalikoimasta. Töistä kotiin tullessa sen hiukset tuoksuivat rasvalta. En voi juoda tuota teetä ajattelematta sitä tyttöä. En ajattele kaiholla, katkeruudella tai muutenkaan ikävästi - se oli hyvää aikaa sen minkä kesti, ja olemme edelleen ystäviä. Molemmilla on avomiehet.


Olen seurustellut neljän tytön kanssa. Tuo mustikkamuffinssityttö oli kolmas, ja samalla ensimmäinen julkinen suhteeni naisen kanssa. Kaksi ensimmäistä - ensirakkauteni ja se toinen - olivat salasuhteita, vain lähimmät kaverit tiesivät, vanhemmat eivät ollenkaan. Minulle se oli tuskaista, kun en koskaan ole mitenkään suuntautumistani salaillut tai kokenut sitä vääränä. Vaan enhän toki voinut painostaa kumpaakaan kertomaan kenellekään, tietenkään en.

Ensirakkaus oli juuri sitä mitä voi odottaa parilta viisitoistavuotiaalta, pahimmissa teiniangstin pyörteissä. Hellyyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta ilman häntä en luultavasti koskaan olisi sairastunut syömishäiriöön. En silti syytä häntä. Olemme edelleen kavereita, mutta emme juuri vapaa-ajalla tapaa. Silläkin on nyt mies.

Se toinen oli parhaita ystäviäni, vähän ajan sisällä lähennyimme hirvittävästi, ja minä tyhmä menin ihastumaan. Huono idea. Tuo tyttö oli masentunut, alkoholisti, jonkin aikaa oksenteli ruokansa, viilteli ja toki myös petti minua, ja minä ressukka yritin silti roikkua mukana. Minulle riitti siinä vaiheessa, kun tuo tyttö sanoi, ettei voi olla oma itsensä kuin kännissä. Hirvittävän riidan päätteeksi välimme katkesivat kokonaan, ja pari vuotta meni ilman mitään kontaktia. Viime kesänä sovimme kaiken, vietimme mukavan päivän yhdessä. Sitten meni taas puoli vuotta, kunnes viime kuussa lähdin ihan extempore tämän tytön kanssa baariin, ja nyt on ihan oikeasti tarkoitus tavata useammin. Ja arvatkaa mitä? Silläkin on mies!

Neljäs, viimeisin, oli ihana. Se oli kaikinpuolin mainio suhde, lukuunottamatta sitä, että rakastin salaisesti Avokkiani. Silloin asuimme vain kämppiksinä (joilla oli salainen seksisuhde), mutta minä olin rakastunut ja niin ilmeisesti oli Avomieskin, herra vain kiisti sen jatkuvasti, ja siksipä minä päätin yrittää jatkaa elämääni jonkun muun kanssa.
Kyllä, ihan rehellisesti ihastuin tuohon tyttöön, vietin ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta lopulta minun oli lopetettava suhde. Huijasin itseäni ja huijasin tyttöä. En koskaan kertonut hänelle oikeaa syytä. Erosimme ystävinä.
Olemme edelleen ystäviä, aika ajoin tapaamme (ja tästä Avo on mustasukkainen, ei se usko ettei meillä enää ole yhtään mitään) ja yhä nautin hänen seurastaan. Tämä on oikeastaan ainoa suhde, jota ihan himpun verran kaipaan, se oli niin erilainen kuin nykyinen. En silti vaihtaisi.
Tämä tyttö on sentään edelleen kiinnostunut vain naisista, alkoi jo pelottaa että olen niin hirveä tyttöystävä ettei kukaan minun jälkeeni voisi toista naista ajatellakaan.



(On minulla ollut yksi mies ennen Avoakin, mutta... Seurustelimme kolme päivää, ja tuo jätti minut koska "tarvitsee jonkun lämpimän naisen, jonka kanssa voi viettää kaikki päivät" - okei, olin kylmä ämmä enkä hypännyt sänkyyn heti samantien. Myöhemmin sain tietää, että tuolla kaverilla oli tapana olla ihana ja hurmaava, kunnes sai tytön, kuksi ja jätti sitten. Hyvä näin.)