En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.
"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.
En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.
Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.
Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.
Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkö. Näytä kaikki tekstit
torstai 1. toukokuuta 2014
perjantai 21. helmikuuta 2014
She asks me why I'm just a hairy guy
Avomies on vanhemmillaan, joten voin huoletta kirjoitella. Täytin tumblrin queuen thinspiraatiokuvilla, niitä saa sataa sinne pikkuhiljaa, Avolta salaa, voin olla huoleti. (Tein uudenkin tumblrin, sellaisen yleisluontoisen ei-syömishäiriöisen, omalla naamallani ja ajatuksillani. Jos tahdot seurata, niin heitä kommentilla oma tumblrisi niin laitan viestiä tai seuraan tai jotain, en tahdo linkata sitä suoraan tänne. Pelkään liikaa jonkun tutun ihmisen yhdistävän minun naamani ja tämän blogin ja sitten kaikki onkin romuna.)
Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.
Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.
Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.
Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.
Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.
Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.
Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.
Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Mutta elämä on alla lumen ja jään
Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Taas kirkuu loisteputket
Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.
Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.
Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.
Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.
Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.
Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.
Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.
Yritän palata tänne useammin.
Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.
Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.
Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.
Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.
Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.
Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.
Yritän palata tänne useammin.
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
You have got no class, no style, no social skills, no comprehension
Laiminlyön kirjoittamista. Haluaisin kirjoittaa taas pitkiä syväluotaavia analyyseja omasta olotilastani, mutta eihän tässä maailmassa ole sanoja kertomaan.
Olen edelleen aivan häkeltynyt edellisen postauksen miehestä. Emme saa olla missään yhteyksissä, avovaimonsa vihaa minua (oikeasti, niin se kuulemma asian ilmaisi, vihaa), ja he käyvät jonkin sortin pariterapiassa - ai vähänkö on kodinrikkojafiilis. No, eihän se nyt ihan kokonaan minun syytäni ole, vaan aiemmat ongelmat kärjistyivät minun kanssani hommailuun, mutta silti. Muttei tuota miestä kuulemma kaduta, vaan on tyytyväinen
a) siihen, että sai nyt todellisen syyn selvittää kaikki muutkin ongelmat, ja totesi parisuhteensa olevan vielä pelastamisen arvoinen
ja b) siihen, että sai kuitenkin viettää hetken minun kanssani, vaikka ihan vain suuteloiden (enkä halua tässä nyt kuulostaa omahyväiseltä, itse sanoi niin), koska todella pitää minusta.
No, pointti oli kuitenkin se, etten vieläkään voi oikeasti mitenkään ymmärtää, miksi se minusta pitää. Eihän minussa ole mitään pidettävää! Pideltävää on senkin edestä, haa-haa. En ymmärrä sitäkään, miten Avomies jaksaa minua katsella, toivoo että hengailisin pikkuisissa alusvaatteissa. Siis, haloo, eikö kukaan muu näe miten pursuilen?
Tähän liittyen toinen hämmästelyn aihe:
Olen menossa ensi kuussa luovuttamaan verta työkaverini kanssa. Se työkaveri on pieeeni, luiseva, oh. Verenluovutuksen painoraja on 50 kiloa, ja kysyin, onko hän varma että painaa yli sen, kun on niin hoikka.
"En ole ihan varma, pitää käydä vaa'alla. Painatko sinä muka niin paljon, eikö olla aika saman kokoisia?"
Siis mitä. Eihän olla. Ei ei ei todellakaan. Ja minä menen komeasti yli painorajojen (55,1 tänä aamuna). Työkaveri painaa 49,5kg, mutta aikoo hankkia sen puoli kiloa vaikka väkisin, koska haluaa luovuttaa verta (ja koska haluaisi olla painavampi, mitä nyt taas). Anteeksi nyt, mutta millä kumman logiikalla näytän muka samalta kuin alle 50-kiloinen, lähes rasvaton nainen? No joo, vedän vatsaa sisään aina, ja työkaverit näkevät minua suurimmaksi osin työvaatteissa eli esiliinassa eli tukkireiteni eivät hyppää ensimmäisenä silmille, mutta silti. Olen tosissaan ihan ulalla.
No jaa. Kyllä minä vielä aionkin painaa alle viisikymmentä kiloa. Ehkä sitten joku huomaa, etten ollutkaan silloin aiemmin, eli nyt, niin pieni.
Olen edelleen aivan häkeltynyt edellisen postauksen miehestä. Emme saa olla missään yhteyksissä, avovaimonsa vihaa minua (oikeasti, niin se kuulemma asian ilmaisi, vihaa), ja he käyvät jonkin sortin pariterapiassa - ai vähänkö on kodinrikkojafiilis. No, eihän se nyt ihan kokonaan minun syytäni ole, vaan aiemmat ongelmat kärjistyivät minun kanssani hommailuun, mutta silti. Muttei tuota miestä kuulemma kaduta, vaan on tyytyväinen
a) siihen, että sai nyt todellisen syyn selvittää kaikki muutkin ongelmat, ja totesi parisuhteensa olevan vielä pelastamisen arvoinen
ja b) siihen, että sai kuitenkin viettää hetken minun kanssani, vaikka ihan vain suuteloiden (enkä halua tässä nyt kuulostaa omahyväiseltä, itse sanoi niin), koska todella pitää minusta.
No, pointti oli kuitenkin se, etten vieläkään voi oikeasti mitenkään ymmärtää, miksi se minusta pitää. Eihän minussa ole mitään pidettävää! Pideltävää on senkin edestä, haa-haa. En ymmärrä sitäkään, miten Avomies jaksaa minua katsella, toivoo että hengailisin pikkuisissa alusvaatteissa. Siis, haloo, eikö kukaan muu näe miten pursuilen?
Tähän liittyen toinen hämmästelyn aihe:
Olen menossa ensi kuussa luovuttamaan verta työkaverini kanssa. Se työkaveri on pieeeni, luiseva, oh. Verenluovutuksen painoraja on 50 kiloa, ja kysyin, onko hän varma että painaa yli sen, kun on niin hoikka.
"En ole ihan varma, pitää käydä vaa'alla. Painatko sinä muka niin paljon, eikö olla aika saman kokoisia?"
Siis mitä. Eihän olla. Ei ei ei todellakaan. Ja minä menen komeasti yli painorajojen (55,1 tänä aamuna). Työkaveri painaa 49,5kg, mutta aikoo hankkia sen puoli kiloa vaikka väkisin, koska haluaa luovuttaa verta (ja koska haluaisi olla painavampi, mitä nyt taas). Anteeksi nyt, mutta millä kumman logiikalla näytän muka samalta kuin alle 50-kiloinen, lähes rasvaton nainen? No joo, vedän vatsaa sisään aina, ja työkaverit näkevät minua suurimmaksi osin työvaatteissa eli esiliinassa eli tukkireiteni eivät hyppää ensimmäisenä silmille, mutta silti. Olen tosissaan ihan ulalla.
No jaa. Kyllä minä vielä aionkin painaa alle viisikymmentä kiloa. Ehkä sitten joku huomaa, etten ollutkaan silloin aiemmin, eli nyt, niin pieni.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Through all the emptiness that had become my home
On niin vaikeaa kirjoittaa, kun ei ole mistä kirjoittaa.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Minä laulan tähän kauneuden
Kuinka ihanaa onkaan pitkästä aikaa meikata silmät tummasti, laittaa kauniit vaatteet ja lähteä ulos.
Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.
Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.
Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.
Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.
Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.
Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.
torstai 14. helmikuuta 2013
Moraaliongelma
Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
lauantai 27. lokakuuta 2012
Under
51,5kg. BMI 18,47.
Olen alipainoinen. Ihan vähän vain, mutta olen kuitenkin. Ja olen pudottanut painoa aika tarkasti 10kg. Menihän siihen yli vuosi, kaikkine takapakkeineen, mutta minä tein sen. En ole vielä lähelläkään sitä mitä haluan olla, mutta lähempänä kuitenkin kuin sitä mitä olin.
En tiedä, pitäsikö tästä nyt iloita vai ei. Pienenpieni paranemishalu takaraivossa vikisee, että olen idiootti eikä tämä ole asia josta kuuluu iloita, koska olen saavuttanut kaiken sairaalla, naurettavalla käytöksellä. Se hallitseva, sicko osuus päässäni on kuitenkin iloinen, joskin numerot näyttävät silti liian isoilta. 18 on naurettavan iso luku, kun ihmiset kerran selviävät hengissä paljon pienempinäkin. 17-painoindeksinenkin voi vielä näyttää ihan terveeltä. Varsinkin, jos sattuu olemaan kasa rasvaa ja ihoa, kuten minä. Lihakset ovat menneet menojaan, rasva jäi.
Inhottava, hyllyvä rasva.
Vielä minä sinut karistan.
maanantai 24. syyskuuta 2012
Cheetah
Melkein kaksi kuukautta viimeisestä päivityksestä. Ei ole ollut mitään kerrottavaa, eikä varsinaisesti ole nytkään. Haluan vain tiedottaa olevani hengissä.
Töitä tehdessä olen syönyt melkolailla normaalin ihmisen tavoin, en ahminut, en kituuttanut. Nyt, kun töitä ei ole, odotan syömättömiä päiviä. Toivon, ettei töitä vähään aikaan löytyisikään, rahanpuutteen uhallakin. Ihan vain siksi, että on niin paljon helpompi laihtua, kun ei oikeastaan tarvitse energiaa mihinkään. Kun voin vain istua koko päivän tietokoneen äärellä ja tunnustella vatsaani.
---
Tahdon kuitenkin tunnustaa teille jotain, mitä häpeän ihan hirveästi. Muistatteko, kun sain Ylilaudalla ryöpyn paskaa niskaani, kun kaikki olettivat minun pettäneen Avomiestä?
No nyt minä sitten sen tein. En tiedä, lasketteko suutelemisen ja hienoisen käpälöimisen pettämiseksi, mutta minä lasken. And for that, morkkis seuraa edelleen, vaikka tuo kaikki tapahtui jo torstai-iltana.
Olin humalassa, kuten oli myös tuo mies (ja se oli ihan oikea mies, kymmenen vuotta minua vanhempi). Minä olin alkuillan ihan viattomasti kaveria, koska se nyt ei sinänsä ole mies mun makuuni. Kuvittelin myös sen olevan ihan vaan kaverina liikkeellä, vaikka myöhemmin paikalla olleet sanoivat, että se oli katsellut minua vähän sillä silmällä koko illan.
Olin yksin keskellä pihaa, muu juhlaväki siirtyi bussiin jolla oli tarkoitus jatkaa baariin juhlapaikalta, kun tuo mies tuli luokseni, otti vyötäröltä kiinni ja tuli iholle.
"Sä oot ihan helvetin mukava ja hyvännäkönen muija."
"Eeeh, kiitos?"
"Siis oikeasti, tosi mukava enkä muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvännäkösen naisen vaikka mulla on omakin muija."
Menin ihan hämilleni, mutta samalla itsetunto kohosi taivaisiin.
"Kiitos, oikeasti, ei mulle kukaan koskaan sano noin, puhut mulle kauniimmin kuin mun poikaystäväni."
"Oon pahoillani ettei se sano sulle sitä mitä ansaitset, koska oot aivan uskomaton mimmi."
Jäikö tuossa enää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä se ikinä haluaa? Ei sillä, että se olisi mitään halunnut, mutta kiitollisuudesta, siitä että se sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi.
Istuttiin yhdessä siinä bussissa, melkein sylikkäin, ja puhuttiin siitä, ettei voida tehdä mitään molempien ollessa parisuhteessa, onnellisesti, mutta jos tilanne olisi toinen niin...
Lopulta suutelin sitä. Ja sitten se minua. Moneen kertaan. Ja sitten sillä olikin käsi jossain mun paitani sisällä.
Luojalle kiitos siitä, että meillä oli aikaa vain se bussimatka ja sitten Avo tuli hakemaan minut kotiin, koska en tiedä olisinko jättänyt sitä vain siihen suuteluun.
En kertonut Avolle, enkä kerro. Morkkis opetti kyllä olemaan hairahtumatta uudelleen, vaikka toisaalta kaipaan niitä sanoja, sitä, että tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos Avo joskus puhuisi samalla tavalla.
Eilen pyysin siltä mieheltä anteeksi koko touhua, vaikkei se nyt minun vikani pelkästään ollutkaan. Meidän välillämme kaikki on nyt hyvin, ollaan kavereita siinä määrin kuin ennenkin.
Pyydän, ettette tuomitse liian kovasti, ettette saarnaa. Tiedän tehneeni kaiken väärin.
Töitä tehdessä olen syönyt melkolailla normaalin ihmisen tavoin, en ahminut, en kituuttanut. Nyt, kun töitä ei ole, odotan syömättömiä päiviä. Toivon, ettei töitä vähään aikaan löytyisikään, rahanpuutteen uhallakin. Ihan vain siksi, että on niin paljon helpompi laihtua, kun ei oikeastaan tarvitse energiaa mihinkään. Kun voin vain istua koko päivän tietokoneen äärellä ja tunnustella vatsaani.
---
Tahdon kuitenkin tunnustaa teille jotain, mitä häpeän ihan hirveästi. Muistatteko, kun sain Ylilaudalla ryöpyn paskaa niskaani, kun kaikki olettivat minun pettäneen Avomiestä?
No nyt minä sitten sen tein. En tiedä, lasketteko suutelemisen ja hienoisen käpälöimisen pettämiseksi, mutta minä lasken. And for that, morkkis seuraa edelleen, vaikka tuo kaikki tapahtui jo torstai-iltana.
Olin humalassa, kuten oli myös tuo mies (ja se oli ihan oikea mies, kymmenen vuotta minua vanhempi). Minä olin alkuillan ihan viattomasti kaveria, koska se nyt ei sinänsä ole mies mun makuuni. Kuvittelin myös sen olevan ihan vaan kaverina liikkeellä, vaikka myöhemmin paikalla olleet sanoivat, että se oli katsellut minua vähän sillä silmällä koko illan.
Olin yksin keskellä pihaa, muu juhlaväki siirtyi bussiin jolla oli tarkoitus jatkaa baariin juhlapaikalta, kun tuo mies tuli luokseni, otti vyötäröltä kiinni ja tuli iholle.
"Sä oot ihan helvetin mukava ja hyvännäkönen muija."
"Eeeh, kiitos?"
"Siis oikeasti, tosi mukava enkä muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvännäkösen naisen vaikka mulla on omakin muija."
Menin ihan hämilleni, mutta samalla itsetunto kohosi taivaisiin.
"Kiitos, oikeasti, ei mulle kukaan koskaan sano noin, puhut mulle kauniimmin kuin mun poikaystäväni."
"Oon pahoillani ettei se sano sulle sitä mitä ansaitset, koska oot aivan uskomaton mimmi."
Jäikö tuossa enää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä se ikinä haluaa? Ei sillä, että se olisi mitään halunnut, mutta kiitollisuudesta, siitä että se sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi.
Istuttiin yhdessä siinä bussissa, melkein sylikkäin, ja puhuttiin siitä, ettei voida tehdä mitään molempien ollessa parisuhteessa, onnellisesti, mutta jos tilanne olisi toinen niin...
Lopulta suutelin sitä. Ja sitten se minua. Moneen kertaan. Ja sitten sillä olikin käsi jossain mun paitani sisällä.
Luojalle kiitos siitä, että meillä oli aikaa vain se bussimatka ja sitten Avo tuli hakemaan minut kotiin, koska en tiedä olisinko jättänyt sitä vain siihen suuteluun.
En kertonut Avolle, enkä kerro. Morkkis opetti kyllä olemaan hairahtumatta uudelleen, vaikka toisaalta kaipaan niitä sanoja, sitä, että tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos Avo joskus puhuisi samalla tavalla.
Eilen pyysin siltä mieheltä anteeksi koko touhua, vaikkei se nyt minun vikani pelkästään ollutkaan. Meidän välillämme kaikki on nyt hyvin, ollaan kavereita siinä määrin kuin ennenkin.
Pyydän, ettette tuomitse liian kovasti, ettette saarnaa. Tiedän tehneeni kaiken väärin.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Kaikki mitä halusit tietää
Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.
Kuinka usein käyt vaa-alla?
- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.
Uskotko koskaan olevasi täysin terve?
- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.
Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?
- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.
Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?
- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.
Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä, sensellainen.
mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?
- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.
miten kauan oot sairastanu?
- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.
ootko miettiny parantumista?
- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.
tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?
- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.
miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?
- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.
Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.
--
Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?
- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.
Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?
- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.
Ja ne harvat ystävät.
--
Miten tapasit miehesi?
- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.
Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?
- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.
Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D
- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.
Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.
Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.
Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?
- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.
Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Kaikki menee vikaan.
Paino on vakiintunut 52-53 kilon välille. Toki mihinpä se siitä putoaisi, kun töissä syön napani täyteen pullaa.
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Tuota alimmaista ihailin joskus 14-vuotiaana, kun ihanteeni oli luuranko. Nykyisin... En enää tiedä mitä ajatella. Nuo kuvat tekevät minut ihan hirveän surulliseksi.
Avomiehen reaktio kuviin oli "HYI VITTU!" Mitä siihen sanomaan? En ehkä edelleenkään panisi pahakseni jos näyttäisin alemman kuvan tytöltä (ylempi on jo minullekin liikaa - tai liian vähän). Mutta enhän minä sellaista voisi sanoa.
Mitä jos päädynkin joskus näyttämään tuolta, ja Avo ajattelee silloinkin "Hyi vittu"?
Taitaa olla turha pelko. Tällä itsekurilla.
---
En ole nähnyt Naapuria pitkään aikaan. Ehkä se on lopettanut tupakoinnin kun se ei ole koskaan ulkosalla. Tai sitten minä olen vain ihan väärään aikaan pihalla.
Viime yönä näin kyllä melko intensiivistä unta...
---
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Jos mä näyttäisin sulta
Päivä 3.: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
- Ei minulla ole ketään tiettyä. Kauniita vartaloita on niin monella etten tosiaan osaa vastata. Olin keväällä katsomassa Wanhojentansseja, ja siellä oli muutama tyttö, joiden vartaloiden vuoksi olisin voinut kuolla. Vertaan itseäni lähinnä ihan oikean elämän ihmisiin, en osaa mitenkään päin samaistua julkkiksiin tai malleihin.
Ultimate thinspiraationi on kuitenkin aina, siitä saakka kun thinspomaailman löysin, ollut tämä:
Eihän minulla tietenkään koskaan ole mitään mahdollisuuksia näyttää tuolta, mutta onhan se kaunis kuva katsoa.
- Ei minulla ole ketään tiettyä. Kauniita vartaloita on niin monella etten tosiaan osaa vastata. Olin keväällä katsomassa Wanhojentansseja, ja siellä oli muutama tyttö, joiden vartaloiden vuoksi olisin voinut kuolla. Vertaan itseäni lähinnä ihan oikean elämän ihmisiin, en osaa mitenkään päin samaistua julkkiksiin tai malleihin.
Ultimate thinspiraationi on kuitenkin aina, siitä saakka kun thinspomaailman löysin, ollut tämä:
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Pitkäpätkä
Päivä 2.: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
- Olen. Joskus tuntuu että olisi kiva olla lyhyempi, jotta voisin tuntea itseni pieneksi ja somaksi, kaivautua Avon kainaloon pienenä käärönä, mutta on se kuitenkin ihan kivaa olla tämän pituinen. Inhottavaa on se, että olen epäsopusuhtainen - pitkä selkä ja lyhyet jalat. Kaikki housut ovat aina auttamatta ihan liian pitkiä. Näytänkin naurettavalta tämän muotoisena. Pituus on kuitenkin ihan hyvä.
---
Aamupaino 52,2kg. BMI 18,72. 700 grammaa alipainoon.
perjantai 4. toukokuuta 2012
You've got to accentuate the positive
Olen hirvittävän väsynyt inhoamaan itseäni, ja olenkin yrittänyt miettiä asioita joista itsessäni pidän. En ole niitä vielä kovin paljoa löytänyt, mutta jo niiden pohtiminen ja etsiminen saa vähän paremman fiiliksen aikaan. Vikoihin keskittyminen vie ihan hirveästi energiaa, oletteko huomanneet?
Nyt luvassa siis itseni kehumista!
Äly: Äly on yksi niitä harvoja asioita, joita en vähättele itsessäni. Ulkonäön, vaatteiden, mikä tahansa muun kehuminen tekee vähän hankalan olon, mutta päästäni pidän ihan rehellisesti, ja voin sen teille kertoakin. Sisällytän älyyn nyt vähän muutakin kuin ihan puhtaan älykkyyden, en jaksa pohtia erillisiä otsikoita.
En sano olevani mitenkään keskivertoa älykkäämpi (paitsi pakko vähän brassailla, että Tieteen Kuvalehden testissä ÄO:ni oli 123, kun keskiarvo on 100 ja Mensaan päästäkseen on oltava väh. 130), mutta kovin monilta tuntuu puuttuvan jo ihan se perus maalaisjärki, ja ainakin sitä koen omaavani. En mene lukkoon tilanteissa, joista selviäisi pienellä pohtimisella.
Puhun/kirjoitan/luen/kuuntelen sujuvasti englantia, ja suomea toki vielä paremmin. Olen oikeastaan vähän kielioppinatsi. Puhekieli on ihan okei, käytän sitä itsekin, mutta päätä särkee ilmeiset kielioppivirheet, yhdyssanavirheet ja sensellaiset. Nykynuorten tasolla äidinkielen hallitseminenkin tuntuu olevan älykästä, ja se on vähän surullista. Sen pitäisi olla ihan perusjuttu.
Seuraan uutisia ja olen kiinnostunut politiikasta. Hävettäisi, jos en osaisi keskustella ajankohtaisista asioista tai jos en tietäisi miten hallitus toimii. Inhoan sanattomaksi jäämistä.
Luen kirjoja. Kukaan ei enää tunnu lukevan kirjoja, ja olen useasti huomannut, että kirjoja lukemattomilla on huomattavasti huonompi mielikuvitus ja verbaliikka kuin kirjoja lukevilla. Toki aivan ymmärrettävää, en vain pysty käsittämään miten joku ei lue kirjoja.
Sosiaalisuus: Vaikka nykyisin nyhjäänkin aina yksin kotona ja vihaan ihmisiä, niin olen ylpeä siitä, että tulen toimeen kovin monenlaisten ihmisten kanssa. Siksi haluankin tehdä asiakaspalvelutöitä. Valmistuin ammattiin, jossa olisin päivät pitkät yksin, ja minusta se on ihan hirveä ajatus.
Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja. Siedän myös varsin hyvin ihmisiä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan - kihisen ehkä kiukusta sisälläni, mutta osaan kuitenkin kohdella ihmisiä hyvin.
Ulkonäkö: No tässä ei ole paljoa positiivista.
Ei vais, on minussa ihan kivojakin osia. Pidän kasvoistani yllättävän paljon. Meikattuna ainakin :'> Ja pidän lävistyksistäni ja siitä, että olen osannut ottaa lävistyksiä jotka juuri minun kasvoihini sopivat. Kulmakarvoistanikin tykkään nykyisin, nyt kun olen saanut ne kasvamaan kivaan muotoon.
Huomasin eräänä päivänä, että pidän ranteistani! Vaikka muuten olen massiivinen, ranteeni ovat aina olleet kapeat ja ranneluut selvästi tunnettavissa.
Muuta en oikein ulkonäöstä keksi. Enkä oikein muutenkaan. Vähän surullista, etten keksi kuin neljä asiaa joihin voin olla tyytyväinen.
Nyt luvassa siis itseni kehumista!
Äly: Äly on yksi niitä harvoja asioita, joita en vähättele itsessäni. Ulkonäön, vaatteiden, mikä tahansa muun kehuminen tekee vähän hankalan olon, mutta päästäni pidän ihan rehellisesti, ja voin sen teille kertoakin. Sisällytän älyyn nyt vähän muutakin kuin ihan puhtaan älykkyyden, en jaksa pohtia erillisiä otsikoita.
En sano olevani mitenkään keskivertoa älykkäämpi (paitsi pakko vähän brassailla, että Tieteen Kuvalehden testissä ÄO:ni oli 123, kun keskiarvo on 100 ja Mensaan päästäkseen on oltava väh. 130), mutta kovin monilta tuntuu puuttuvan jo ihan se perus maalaisjärki, ja ainakin sitä koen omaavani. En mene lukkoon tilanteissa, joista selviäisi pienellä pohtimisella.
Puhun/kirjoitan/luen/kuuntelen sujuvasti englantia, ja suomea toki vielä paremmin. Olen oikeastaan vähän kielioppinatsi. Puhekieli on ihan okei, käytän sitä itsekin, mutta päätä särkee ilmeiset kielioppivirheet, yhdyssanavirheet ja sensellaiset. Nykynuorten tasolla äidinkielen hallitseminenkin tuntuu olevan älykästä, ja se on vähän surullista. Sen pitäisi olla ihan perusjuttu.
Seuraan uutisia ja olen kiinnostunut politiikasta. Hävettäisi, jos en osaisi keskustella ajankohtaisista asioista tai jos en tietäisi miten hallitus toimii. Inhoan sanattomaksi jäämistä.
Luen kirjoja. Kukaan ei enää tunnu lukevan kirjoja, ja olen useasti huomannut, että kirjoja lukemattomilla on huomattavasti huonompi mielikuvitus ja verbaliikka kuin kirjoja lukevilla. Toki aivan ymmärrettävää, en vain pysty käsittämään miten joku ei lue kirjoja.
Sosiaalisuus: Vaikka nykyisin nyhjäänkin aina yksin kotona ja vihaan ihmisiä, niin olen ylpeä siitä, että tulen toimeen kovin monenlaisten ihmisten kanssa. Siksi haluankin tehdä asiakaspalvelutöitä. Valmistuin ammattiin, jossa olisin päivät pitkät yksin, ja minusta se on ihan hirveä ajatus.
Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja. Siedän myös varsin hyvin ihmisiä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan - kihisen ehkä kiukusta sisälläni, mutta osaan kuitenkin kohdella ihmisiä hyvin.
Ulkonäkö: No tässä ei ole paljoa positiivista.
Ei vais, on minussa ihan kivojakin osia. Pidän kasvoistani yllättävän paljon. Meikattuna ainakin :'> Ja pidän lävistyksistäni ja siitä, että olen osannut ottaa lävistyksiä jotka juuri minun kasvoihini sopivat. Kulmakarvoistanikin tykkään nykyisin, nyt kun olen saanut ne kasvamaan kivaan muotoon.
Huomasin eräänä päivänä, että pidän ranteistani! Vaikka muuten olen massiivinen, ranteeni ovat aina olleet kapeat ja ranneluut selvästi tunnettavissa.
Muuta en oikein ulkonäöstä keksi. Enkä oikein muutenkaan. Vähän surullista, etten keksi kuin neljä asiaa joihin voin olla tyytyväinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)