Muistatteko tämän miehen? Minä muistan. Kohtasimme taas keskiviikkona Helsingin yössä.
Juttelimme pitkään kaikenlaisesta - koulusta, työstä, elämästä yleensä. Rakkaudesta Paul McCartneyn musiikkiin. Sitten etsiydyimme syrjään muilta seuralaisilta, istuimme lähekkäin, puhuimme parisuhteistamme ja siitä mitä niiltä kaipaamme. Ja molemminpuolisesti totesimme, että vaikka kumpikin on tyytyväisiä suhteessaan, tietynlainen lataus välillämme on olemassa, mutta ei se haittaa.
"On ihan okei että pitkässä parisuhteessa ihastuu toiseen ihmiseen välillä."
Ihastuu? Selvä sitten. En minä ole ihastunut, minä tahtoisin hänet vain sänkyyni, mutta lämmittäähän se mieltä että joku ajattelee minusta noin.
"Et varmaan edes tajua miten hyvännäköinen olet."
No en tosiaankaan tajua, mutta voi, miten hyvältä tuntuu kuulla tuollaista ihmiseltä, jolla ei ole mitään "velvollisuutta" sanoa noin. Avomieheltä odotankin tuollaista.
Sitten istuimme hetken hiljaa, hän tuijotteli kenkiään ja minä häntä. Nostin hänen leukaansa ja hups, suutelimme, ihan nopeasti. Pian sen jälkeen seuraamme liittyi taas muuta porukkaa, joten oltiin ihan nätisti sitten.
Kahden aikaan jengimme jatkoi matkaa toiseen baariin, ja tuo mies lähti hotellille nukkumaan jaksaakseen aamulla töihin. Baarin jonossa halasimme, pitkään, ja suutelimme vielä vähän pidempään. "Olet ihana", hän kuiskasi korvaani.
Ja sitten se inhottava tunnustus: aamulla en kärsinyt morkkiksesta, en tuntenut sydämessä niitä ilkeitä pistoja, jotka muistuttavat että nyt tuli taas tehtyä tyhmyyksiä. Ei mitään. Hymyilytti koko päivän, ja kotiin päästyäni harrastin uskomatonta seksiä Avokin kanssa, enkä piiloutunut peittoihin ja hävennyt alastomuuttani. Ehkä huono oikeutus, mutta works for me.
Pitäisi varmasti olla vihainen itselleni, mutta miten voisin olla vihainen itselleni samaan aikaan kun tunnen kerrankin, etten ole aivan susiruma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti