Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.
Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.
Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.
Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.
Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.
Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.
Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.
Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.
Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.
En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.
---
Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranttaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ranttaus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 11. elokuuta 2013
torstai 14. helmikuuta 2013
Moraaliongelma
Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Mihin minusta on
Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.
Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.
Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.
Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.
Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.
Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.
Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Minä olen tyhjä.
Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.
Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.
Minä olen vähän siinä välimaastossa.
Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.
Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.
Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.
En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.
Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).
Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.
Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.
Minä olen vähän siinä välimaastossa.
Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.
Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.
Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.
En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.
Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).
Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
Pettävä anoreksiahuora
Anteeksi hiljaiselo. Siihen on hyvä syy.
Ylilaudalla joku oli löytänyt blogini, en tiedä miten, mutta kuitenkin. Tyhmänä olin maininnut Avomieheni selaavan Ylilautaa ja kysymyspostauksessa kertonut melko yksityiskohtaisesti Avomieheni ulkonäöstä - eihän siitä voinut siis seurata kuin kriisi.
Tämä henkilö laudalta oli kopioinut Avomiestäni kuvaavan tekstin laudalle, ja liittänyt linkin blogiini mukaan, tarkoituksena saada Avo tunnistamaan itsensä ja dumppaamaan minut.
Pistin samoin tein blogin piiloon, mutta tokihan tuon laudan nörtit osasivat kaivaa Googlen välimuistista pätkiä blogistani, ottaa niistä screencapit ja jakaa niitä toisilleen.
Kauniisti minua kutsuttiin "pettäväksi anoreksiahuoraksi", koska kuulemma petän, ja olen myöntänyt tässäkin blogissa pettäväni Avoa Naapurin kanssa.
a) Minä en ole koskaan pettänyt Avoa, enkä myöskään niin tässä blogissa sanonut. Te tiedätte sen. Naapuri on vain se hassu "salainen" ihastus, josta Avo tietää ja josta vitsailemme.
b) Anoreksia? For real? Poikaressut eivät ymmärrä että syömishäiriöitä on muitakin. Joko on anorektikko, bulimikko tai "armoton läski". Jes.
c) Ei minua huoraksikaan ihan noin vaan voi sanoa, enhän koskaan ole ottanut seksistä rahaa. Epäpätevä nimitys. Avolle voin olla huora jos harrastamme pikku roolileikkejä.
Voitte ehkä kuvitella paniikin. En aina ole kirjoittanut kovin kauniisti Avomiehestä, ja salaan suurta osaa itsestäni - tämä suhde olisi luultavasti ollut ohi, jos Avo olisi sen ketjun löytänyt.
Ketjun löydettyäni tärisin, en tahtonut saada henkeä, olin oikeasti paniikissa. Blogini sai yli tuhat kävijää päivässä pelkän Ylilaudan kautta. Ilmiannoin viestejä vaikka kuinka monta kertaa, ja luojalle kiitos sitä ketjua ei enää ole.
Kysymyspostauksessa, josta siis postattiin screencap, kerroin sähköpostini, ja eräs tyttö löysi sen sieltä, lähetti minulle sähköpostia ja tarjosi tukeaan. Mukavasti ajateltu.
Vaihdoin blogin osoitteen ja sensuroin vähän tekstejäni sekä piilotin blogin hakukoneilta. En todellakaan halua tätä samaa enää.
Oli tuosta paniikista vähän hyötyäkin. Olin niin stressaantunut, etten pystynyt edes ajattelemaan syömistä.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Elämän suuria haasteita
Otin Saippuakuplasta mallia ja olin nokkela. 30 päivän haaste -vastaukset löytyvät nykyisellään siis tuolta yläpalkista otsikolla Pimeät päivät. Tänään vuorossa Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
---
chrystal heitti minulle tällahisen haasteen:
1. Mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle?
- Se on autuutta, hyvää oloa ilman stressiä, rehellistä naurua, rakkaita ihmisiä. Sitä kun on helppo hengittää.
2. Kerro kolme kappaletta, jotka tuovat mieleesi muistoja, ja mitä muistot ovat?
- Leevi & the Leavings - Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Se on minun ja Avomiehen alkuaikojen kappale. Niiden aikojen, kun meillä oli seksisuhde, aina kivaa ilman sen kummempaa sitoutumista. Kirjoitin kerran Avolle kirjeen, koska kukaan ei ollut kirjoittanut sille kirjettä, ja siihen liitin tuon kohdan "Yhtä hyvin tyydytä ei pelkkä ystävyys, lämpö eikä hellä poskisuudelma tai toisen läheisyys, kun siltä tuntuu..."
- Afroman - Because I got high. Katsoin joskus parhaan ystäväni kanssa Voicea, yläasteella. Siitä on siis ainakin viisi vuotta. Alkuun ei oikeastaan kiinnitetty huomiota koko videoon tai biisiin, mutta siitä riittikin sitten naurua pitkäksi aikaa. Mikäli arvostatte huonoa huumoria, katsokaa video ja kuunnelkaa lyriikat. Se on hulvaton edelleen. (Ja nykyisin osaan arvostaa myös Jayn & Silent Bobin esiintymistä videolla, siihen aikaan kun biisiin tutustuin, en edes tiennyt mokomista. Katsokaa elokuvat Clerks ja Clerks 2 sekä Jay & Silent Bob Strike Back. Ja ei, tuo ei tosiaan ole sellaista musiikkia jota kuuntelen normaalisti.)
- Alice Cooper - Poison. Ah, kuinka kliseinen draamabiisi. Kuuntelin tätä paljon kun ensimmäinen tyttöystävä 14-vuotiaana jätti minut :') Edelleen aina tuota kuunnellessa muistan sen hirvittävän katkeran ja surullisen fiiliksen, mutta en enää tunne samoin. Nyt muistot ovat jollain tavalla lämpimiä.
3. Mistä viidestä ulkonäköösi liittymättömästä asiasta itsessäsi pidät?
- Siitä, että luen kirjoja. Siitä, että tiedän aika paljon kaikkea melko turhanpäiväistä nippelitietoa. Siitä, että minulla on muitakin asioita kuin laihdutus, joihin suhtaudun intohimoisesti. Siitä, etten pelkää olla oma itseni. Siitä, että ihan oikeasti tulen toimeen erittäin monenlaisten ihmisten kanssa.
4. Kerro kolme asiaa, missä olet lahjakas (kuten laulaminen, piirtäminen, luistelu, kirjoittaminen, matematiikka...)
- No se nippelitiedon keräily :D Mieleeni vain jää kaikenlaisia hassuja pikku asioita. Koen olevani myös ihan hyvä valokuvaamaan. Opin myös uusia asioita melko helposti, riippuen toki vähän aiheesta. Matikkaa en opi ikinä vaikka pänttäisin lopun elämääni, mutta yleishyödyllisiä asioita kyllä.
5. Mitä mieltä olet abortista?
- Abortti on jees niin kauan kuin sitä ei käytetä ehkäisykeinona. Siis niin, ettei ehkäisystä huolehdita muuten, koska "ainahan voi tehdä abortin." Muuten naisella on täysi oikeus päättää kehostaan. En pidä sitä abortoitavaa solumöykkyä ihmisenä.
6. Minkä yhteiskunnallisen epäkohdan poistaisit, jos voisit?
- Voi, näitä on niin paljon... Saanko luetella monta? Luettelen silti. Haluaisin asepalveluksen vapaaehtoiseksi myös miehille, haluaisin kirkon eroon valtiosta, haluaisin kaikille tasavertaiset oikeudet (homot, heterot, yksinhuoltajat, lapset, vammaiset, ihan kaikki), haluaisin laillistaa eutanasian, haluaisin eläinten oikeudet ihan oikeasti Oikeuksiksi, haluaisin ulkomailta adoptoinnin olevan helpompaa/halvempaa, haluaisin vanhustenhuollon kohdalleen, haluaisin mielenterveyspalvelujen olevan helposti saatavissa... Lopetan tähän. Menee muuten loppuilta luettelemiseen.
7. Pidätkö lapsista? Haluaisitko niitä itse joku päivä?
- Koska juuri postasin eräälle foorumille tästä aiheesta, kopioin tekstini suoraan sieltä:
Ei kiitos.
Neljätoistavuotiaana ilmoitin äidille, että minulta on aika turha toivoa lapsenlapsia. Silloin se oli vähän yhteydessä siihen, että olin kiinnostunut vain naisista, mutta nyt miehen kanssa seurustellessani olen edelleen samaa mieltä, ja olen siinä suhteessa onnekas että mieheni ajattelee samoin.
En vain osaa suhtautua lapsiin. Minua jotenkin ahdistaa pienet lapset, kun niiden kanssa ei voi keskustella, niistä ei ymmärrä mitä ne haluavat, ne huutavat ja ovat hankalia. En näe vauvoja mitenkään söpöinä enkä mielelläni koske lapsiin, nehän voivat hajota.
En osaisi kasvattaa lasta.
Anoppi tuntui vähän pettyneeltä ja järkyttyneeltä kun ilmaisin kantani lapsienhankkimiseen. Avo kuitenkin tuki mielipidettäni joten en saanut mitään hirviöminiän leimaa :D
Siksipä en sure sitä, mitä laihdutus voi keholleni tehdä, ennemmin odotan että menkat häviäisivät. Tiedän kyllä että mieleni saattaa vielä muuttua, mutta jos lapsen haluaisinkin, mieluummin adoptoisin. En halua olla osallinen jo valmiiksi ylitäyden maailman kansoittamiseen.
8. Kerro 10 asiaa, mitä haluat elämässäsi ehtiä tehdä. En tarkoita suuria kuvioita kuten avioliittoa tai koulutusta, vaan yksittäisiä pieniäsuuria kokemuksia. Esim kokeilla nyrkkeilyä, käydä kuumailmapallolennolla, opetella soittamaan kitaraa jne.
- Haluan matkustaa junalla Moskovasta Kiinaan. Tehdä jotain todella spontaania. Kertoa vanhemmilleni ja pikkuveljelleni rakastavani heitä. Tehdä pikkuveljen kanssa joskus jotain kivaa, mennä vaikka huvipuistoon kahden kesken (kyllä, pikkuveljenikin on jo 18...). Vierailla Lappeenrannassa, Turussa, Tampereella, Hyvinkäällä, Oulussa ja Rovaniemellä ystäviä tapaamassa.
En oikeasti jaksa millään keksiä enempää. En oikein ole suunnitellut tai pohtinut tällaisia, nykyhetkikin on liian solmussa.
9. Mitä mietit ja tunnet kun näet juoppoja/kodittomia?
- Sääliä, myötätuntoa, surua. Henkilöstä riippuen ehkä pelkoakin, mutta sitä aika harvoin. Erääseen tiettyyn juoppoon kohdistuu sellaista surunsekaista ärtyneisyyttä.
10. Kuvailisitko itseäsi sporttiseksi/liikunnalliseksi? Miten se ilmenee/ei ilmene?
- Haha, en tosiaan! Liikun toki työmatkat pyörällä, mutta lukuisista "Nyt aloitan lenkkeilyn!" -lupauksista huolimatta istun mieluummin koneella puhumassa laihtumisesta kuin oikeasti tekemässä jotain sen hyväksi.
11. Jokin kokemus joka on opettanut sinulle jotain, jonka tunnet merkitykselliseksi?
- Varmaan koko elämääni eniten on vaikuttanut äidin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Äidillä oli hyvin vaikeaa, ja oireiden ollessa pahimmillaan olin ehkä 12-13 -vuotias. Pelkäsin että äiti tekee itsemurhan.
Myöhemmin äidin kanssa keskustellessani äiti sanoi, että olen hyvin samankaltainen luonteenlaadultani kuin äitikin, ja muistutti, että ei ole hyvä pitää omia huoliaan sisällään. Äiti teki niin mahdollisimman pitkään, ja läksi mielisairaalaan huilimaan. Äiti on opettanut. Äidin kehotus kertoa huolista on opettanut.
En haasta ketään vielä - juuri nyt ei ole riittävästi energiaa kysymysten miettimiseen. Yritän huomenna! Yritän huomenna myös kertoa siitä terveystarkastuksesta, nyt en vain mitenkään päin jaksa.
---
chrystal heitti minulle tällahisen haasteen:
1. Mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle?
- Se on autuutta, hyvää oloa ilman stressiä, rehellistä naurua, rakkaita ihmisiä. Sitä kun on helppo hengittää.
2. Kerro kolme kappaletta, jotka tuovat mieleesi muistoja, ja mitä muistot ovat?
- Leevi & the Leavings - Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Se on minun ja Avomiehen alkuaikojen kappale. Niiden aikojen, kun meillä oli seksisuhde, aina kivaa ilman sen kummempaa sitoutumista. Kirjoitin kerran Avolle kirjeen, koska kukaan ei ollut kirjoittanut sille kirjettä, ja siihen liitin tuon kohdan "Yhtä hyvin tyydytä ei pelkkä ystävyys, lämpö eikä hellä poskisuudelma tai toisen läheisyys, kun siltä tuntuu..."
- Afroman - Because I got high. Katsoin joskus parhaan ystäväni kanssa Voicea, yläasteella. Siitä on siis ainakin viisi vuotta. Alkuun ei oikeastaan kiinnitetty huomiota koko videoon tai biisiin, mutta siitä riittikin sitten naurua pitkäksi aikaa. Mikäli arvostatte huonoa huumoria, katsokaa video ja kuunnelkaa lyriikat. Se on hulvaton edelleen. (Ja nykyisin osaan arvostaa myös Jayn & Silent Bobin esiintymistä videolla, siihen aikaan kun biisiin tutustuin, en edes tiennyt mokomista. Katsokaa elokuvat Clerks ja Clerks 2 sekä Jay & Silent Bob Strike Back. Ja ei, tuo ei tosiaan ole sellaista musiikkia jota kuuntelen normaalisti.)
- Alice Cooper - Poison. Ah, kuinka kliseinen draamabiisi. Kuuntelin tätä paljon kun ensimmäinen tyttöystävä 14-vuotiaana jätti minut :') Edelleen aina tuota kuunnellessa muistan sen hirvittävän katkeran ja surullisen fiiliksen, mutta en enää tunne samoin. Nyt muistot ovat jollain tavalla lämpimiä.
3. Mistä viidestä ulkonäköösi liittymättömästä asiasta itsessäsi pidät?
- Siitä, että luen kirjoja. Siitä, että tiedän aika paljon kaikkea melko turhanpäiväistä nippelitietoa. Siitä, että minulla on muitakin asioita kuin laihdutus, joihin suhtaudun intohimoisesti. Siitä, etten pelkää olla oma itseni. Siitä, että ihan oikeasti tulen toimeen erittäin monenlaisten ihmisten kanssa.
4. Kerro kolme asiaa, missä olet lahjakas (kuten laulaminen, piirtäminen, luistelu, kirjoittaminen, matematiikka...)
- No se nippelitiedon keräily :D Mieleeni vain jää kaikenlaisia hassuja pikku asioita. Koen olevani myös ihan hyvä valokuvaamaan. Opin myös uusia asioita melko helposti, riippuen toki vähän aiheesta. Matikkaa en opi ikinä vaikka pänttäisin lopun elämääni, mutta yleishyödyllisiä asioita kyllä.
5. Mitä mieltä olet abortista?
- Abortti on jees niin kauan kuin sitä ei käytetä ehkäisykeinona. Siis niin, ettei ehkäisystä huolehdita muuten, koska "ainahan voi tehdä abortin." Muuten naisella on täysi oikeus päättää kehostaan. En pidä sitä abortoitavaa solumöykkyä ihmisenä.
6. Minkä yhteiskunnallisen epäkohdan poistaisit, jos voisit?
- Voi, näitä on niin paljon... Saanko luetella monta? Luettelen silti. Haluaisin asepalveluksen vapaaehtoiseksi myös miehille, haluaisin kirkon eroon valtiosta, haluaisin kaikille tasavertaiset oikeudet (homot, heterot, yksinhuoltajat, lapset, vammaiset, ihan kaikki), haluaisin laillistaa eutanasian, haluaisin eläinten oikeudet ihan oikeasti Oikeuksiksi, haluaisin ulkomailta adoptoinnin olevan helpompaa/halvempaa, haluaisin vanhustenhuollon kohdalleen, haluaisin mielenterveyspalvelujen olevan helposti saatavissa... Lopetan tähän. Menee muuten loppuilta luettelemiseen.
7. Pidätkö lapsista? Haluaisitko niitä itse joku päivä?
- Koska juuri postasin eräälle foorumille tästä aiheesta, kopioin tekstini suoraan sieltä:
Ei kiitos.
Neljätoistavuotiaana ilmoitin äidille, että minulta on aika turha toivoa lapsenlapsia. Silloin se oli vähän yhteydessä siihen, että olin kiinnostunut vain naisista, mutta nyt miehen kanssa seurustellessani olen edelleen samaa mieltä, ja olen siinä suhteessa onnekas että mieheni ajattelee samoin.
En vain osaa suhtautua lapsiin. Minua jotenkin ahdistaa pienet lapset, kun niiden kanssa ei voi keskustella, niistä ei ymmärrä mitä ne haluavat, ne huutavat ja ovat hankalia. En näe vauvoja mitenkään söpöinä enkä mielelläni koske lapsiin, nehän voivat hajota.
En osaisi kasvattaa lasta.
Anoppi tuntui vähän pettyneeltä ja järkyttyneeltä kun ilmaisin kantani lapsienhankkimiseen. Avo kuitenkin tuki mielipidettäni joten en saanut mitään hirviöminiän leimaa :D
Siksipä en sure sitä, mitä laihdutus voi keholleni tehdä, ennemmin odotan että menkat häviäisivät. Tiedän kyllä että mieleni saattaa vielä muuttua, mutta jos lapsen haluaisinkin, mieluummin adoptoisin. En halua olla osallinen jo valmiiksi ylitäyden maailman kansoittamiseen.
8. Kerro 10 asiaa, mitä haluat elämässäsi ehtiä tehdä. En tarkoita suuria kuvioita kuten avioliittoa tai koulutusta, vaan yksittäisiä pieniäsuuria kokemuksia. Esim kokeilla nyrkkeilyä, käydä kuumailmapallolennolla, opetella soittamaan kitaraa jne.
- Haluan matkustaa junalla Moskovasta Kiinaan. Tehdä jotain todella spontaania. Kertoa vanhemmilleni ja pikkuveljelleni rakastavani heitä. Tehdä pikkuveljen kanssa joskus jotain kivaa, mennä vaikka huvipuistoon kahden kesken (kyllä, pikkuveljenikin on jo 18...). Vierailla Lappeenrannassa, Turussa, Tampereella, Hyvinkäällä, Oulussa ja Rovaniemellä ystäviä tapaamassa.
En oikeasti jaksa millään keksiä enempää. En oikein ole suunnitellut tai pohtinut tällaisia, nykyhetkikin on liian solmussa.
9. Mitä mietit ja tunnet kun näet juoppoja/kodittomia?
- Sääliä, myötätuntoa, surua. Henkilöstä riippuen ehkä pelkoakin, mutta sitä aika harvoin. Erääseen tiettyyn juoppoon kohdistuu sellaista surunsekaista ärtyneisyyttä.
10. Kuvailisitko itseäsi sporttiseksi/liikunnalliseksi? Miten se ilmenee/ei ilmene?
- Haha, en tosiaan! Liikun toki työmatkat pyörällä, mutta lukuisista "Nyt aloitan lenkkeilyn!" -lupauksista huolimatta istun mieluummin koneella puhumassa laihtumisesta kuin oikeasti tekemässä jotain sen hyväksi.
11. Jokin kokemus joka on opettanut sinulle jotain, jonka tunnet merkitykselliseksi?
- Varmaan koko elämääni eniten on vaikuttanut äidin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Äidillä oli hyvin vaikeaa, ja oireiden ollessa pahimmillaan olin ehkä 12-13 -vuotias. Pelkäsin että äiti tekee itsemurhan.
Myöhemmin äidin kanssa keskustellessani äiti sanoi, että olen hyvin samankaltainen luonteenlaadultani kuin äitikin, ja muistutti, että ei ole hyvä pitää omia huoliaan sisällään. Äiti teki niin mahdollisimman pitkään, ja läksi mielisairaalaan huilimaan. Äiti on opettanut. Äidin kehotus kertoa huolista on opettanut.
En haasta ketään vielä - juuri nyt ei ole riittävästi energiaa kysymysten miettimiseen. Yritän huomenna! Yritän huomenna myös kertoa siitä terveystarkastuksesta, nyt en vain mitenkään päin jaksa.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Onko yksin helpompaa
Joskus mietin, että miksi edes olen parisuhteessa. En tiedä johtuuko kärttyisyyteni vain siitä että menkkojen pitäisi alkaa lähipäivinä, mutta Avomiehen naama vitutti eilen aivan käsittämättömän paljon. Olin iloinen kun hän lähti vanhemmilleen, sain olla muutaman tunnin yksin.
Illalla Avo halusi lähteä ajelemaan kaupunkia ympäri, lähdin mukaan. Vikatikki. Kaupungilla kulki paljon nuoria, nättejä tyttöjä, ja Avon oli tietysti aina huomautettava kun näki hyvän perseen. Minulla hermot olivat jo valmiiksi kireällä, joten... No, en jaksanut alkaa rähjätä, mökötin. Suunnittelin, että kotiin päästyä katsoisin elokuvan, jonka alkua olin odottanut koko päivän, mutta en yksinkertaisesti sietänyt Avon olemassaoloa sen vertaa että olisin voinut jäädä katsomaan sitä leffaa. Painelin samantien nukkumaan ja toivoin että Avo ymmärtäisi pysyä poissa vierestäni. Ymmärsi.
Laihduttaminenkin olisi paljon helpompaa ilman parisuhdetta. Tiedän, kuulostan kamalalta. En ehkä ole täysin tosissani, mutta tietyssä mielentilassa ihan oikeasti harmittaa, että asumme yhdessä, tai että ylipäätään seurustelemme. Jo syömisongelmieni alkuaikoina odotin omaan kotiin pääsyä, jotta saisin pitää aina jääkaapin tyhjänä, oksentaa kun siltä tuntuu ja liimailla joka paikkaan thinspiraatiokuvia. Menetin sen, en ole koskaan asunut yksin, muutin suoraan vanhemmilta Avon kanssa yhteen.
En minä Avoa silti jättäisi, en jonkun vittumaisen sairauden takia, ei. Mutta tietty käytös herralta saa joskus ainakin puoliksi harkitsemaan sitä.
---
// 29.04. Liian suuri ahdistus, deletoin kuvat.
Eilen otettuja kuvia. Ei auta kuin toivoa ettei kukaan tunnista minua näistä - tosin en usko että kenelläkään tuntemallani tulisi edes mieleen lukea jotain ängstäysblogia.
Ensimmäisessä kuvassa vedän vatsaa sisään, toisessa olen vatsa rentona ja kolmannessa vedän taas sisään. En tosiaan osaa olla vetämättä vatsaani sisään, jouduin rentonaolokuvaa varten ajattelemaan, että "nyt rentona, anna vatsan olla, ei se mitään että olet paksu." Eli se minkä te tiedätte olevan laihistettu, on se mitä muut luulevat minun olevan normaalisti.
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Elämäntapa
Lueskelin juuri syömishäiriöisen tytön blogia. Luin pari uusinta tekstiä, ja ajattelin jo alkaa seurata hänen blogiaan. Päätin kuitenkin vielä ensin lukaista esittelypostauksen, että saan kuvan siitä, millainen ihminen sitä oikeastaan kirjoittaa.
Ensimmäinen lause esittelypostauksessa oli
"Minulle Ana on elämäntapa eikä sairaus."
...ja siihen loppui minun lukemiseni.
Itselläni oli joskus syömishäiriön alkuaikoina kausi, jolloin ajattelin sen olevan vain elämäntapa, kunhan laihdutin. Elämäntapa, ihan niin kuin vaikka kasvissyönti. Hyväksyttävä tapa elää.
Enää en voi ajatella niin, ja minua samaan aikaan suututtaa ja surettaa se, että joillekin ei ole itsestäänselvää että se on sairaus.
Syömishäiriö on nimensä mukaisesti häiriö, sairaus. Sairaus, josta on peräti mahdollista parantua (itseasiassa tuo tyttö puhui muissa postauksissaan parantumisesta, mikä minusta on vähän ristiriitaista - jos se kerran on elämäntapa, miten siitä voi "parantua"?).
Nykyään olen ylpeä itsestäni, siitä, että tiedostan olevani sairas. Vaikka en ole valmis hakemaan apua, en ole valmis parantumaan, tiedän, että tämä sairaus voi tappaa minut. Sillä tapaa syömishäiriö on verrattavissa vaikkapa syöpään. Tästä joku tietysti ajattelee, että kuinka voin sanoa noin, syöpää kukaan ei halua eikä sitä itse aiheuta - no ei syömishäiriötäkään. Yksikään terve ihminen ei halua syömishäiriötä. Itse ajattelin joskus alkuaikoina, että olisinpa anorektikko, silloin minulla olisi itsekuria. Häpeän sitä, että olen joskus ajatellut noin, mutta toisaalta en ollut tuossa vaiheessa enää muutenkaan mieleltäni terve. Jos joku sanoo tahtovansa syömishäiriön, voin vannoa, että silloin henkilöllä on se jo jollain tasolla. Kukaan ei tietoisesti tahdo tätä helvettiä.
Elämäntapasyömishäiriöiset melkein poikkeuksetta kutsuvat anoreksiaa Anaksi, personoivat sen, tekevät siitä jumalhahmon, joka määrää tekemisiä. "Ana ei anna minun parantua, Ana käskee minun olla laiha, Ana on ainoa joka välittää minusta ja tahtoo tehdä elämästäni hyvää." HALOO IHMISET. Goddess Anaa ei ole olemassa, tajutkaa nyt. Se on sairaus, kyllä, se on sairaus, joka vääristää mielesi ja saa sinut haluamaan asioita, joita normaali ihminen ei haluaisi, mutta loppujenlopuksi on oma valintasi laittaa tai olla laittamatta sitä ruokaa suuhun. Ehkä se valinta on alitajuinen, mutta se lähtee sinusta itsestäsi, kukaan ei sinua pakota.
Henkilökohtaisesti minua ärsyttää suunnattomasti tuollainen syömishäiriön personointi, se tekee siitä jollain tapaa vähempiarvoisen, alentaa niitä, jotka oikeasti tuntevat olevansa sairaita, ja vapauttaa ihmisen itsensä kaikesta vastuusta. Helppo sysätä kaikki päätökset Anan harteille, "En minä muuten, mutta kun Ana- "
Tulipa ranttaus. Toivottavasti kukaan nyt ei ota nokkiinsa - tai oikeastaan, ihan sama. Kyllä Ana sitten lohduttaa.
Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään syömishäiriötä. Se on aina vakava sairaus. Haluaisin vain ihmisten tiedostavan sen todella olevan sairaus.
Ps. Olen kasvissyöjä, ja se on elämäntapa. Se ei ole mitenkään sidoksissa syömishäiriööni, ja jos joskus paranenkin häiriöstäni, kasvissyönti jää.
Ensimmäinen lause esittelypostauksessa oli
"Minulle Ana on elämäntapa eikä sairaus."
...ja siihen loppui minun lukemiseni.
Itselläni oli joskus syömishäiriön alkuaikoina kausi, jolloin ajattelin sen olevan vain elämäntapa, kunhan laihdutin. Elämäntapa, ihan niin kuin vaikka kasvissyönti. Hyväksyttävä tapa elää.
Enää en voi ajatella niin, ja minua samaan aikaan suututtaa ja surettaa se, että joillekin ei ole itsestäänselvää että se on sairaus.
Syömishäiriö on nimensä mukaisesti häiriö, sairaus. Sairaus, josta on peräti mahdollista parantua (itseasiassa tuo tyttö puhui muissa postauksissaan parantumisesta, mikä minusta on vähän ristiriitaista - jos se kerran on elämäntapa, miten siitä voi "parantua"?).
Nykyään olen ylpeä itsestäni, siitä, että tiedostan olevani sairas. Vaikka en ole valmis hakemaan apua, en ole valmis parantumaan, tiedän, että tämä sairaus voi tappaa minut. Sillä tapaa syömishäiriö on verrattavissa vaikkapa syöpään. Tästä joku tietysti ajattelee, että kuinka voin sanoa noin, syöpää kukaan ei halua eikä sitä itse aiheuta - no ei syömishäiriötäkään. Yksikään terve ihminen ei halua syömishäiriötä. Itse ajattelin joskus alkuaikoina, että olisinpa anorektikko, silloin minulla olisi itsekuria. Häpeän sitä, että olen joskus ajatellut noin, mutta toisaalta en ollut tuossa vaiheessa enää muutenkaan mieleltäni terve. Jos joku sanoo tahtovansa syömishäiriön, voin vannoa, että silloin henkilöllä on se jo jollain tasolla. Kukaan ei tietoisesti tahdo tätä helvettiä.
Elämäntapasyömishäiriöiset melkein poikkeuksetta kutsuvat anoreksiaa Anaksi, personoivat sen, tekevät siitä jumalhahmon, joka määrää tekemisiä. "Ana ei anna minun parantua, Ana käskee minun olla laiha, Ana on ainoa joka välittää minusta ja tahtoo tehdä elämästäni hyvää." HALOO IHMISET. Goddess Anaa ei ole olemassa, tajutkaa nyt. Se on sairaus, kyllä, se on sairaus, joka vääristää mielesi ja saa sinut haluamaan asioita, joita normaali ihminen ei haluaisi, mutta loppujenlopuksi on oma valintasi laittaa tai olla laittamatta sitä ruokaa suuhun. Ehkä se valinta on alitajuinen, mutta se lähtee sinusta itsestäsi, kukaan ei sinua pakota.
Henkilökohtaisesti minua ärsyttää suunnattomasti tuollainen syömishäiriön personointi, se tekee siitä jollain tapaa vähempiarvoisen, alentaa niitä, jotka oikeasti tuntevat olevansa sairaita, ja vapauttaa ihmisen itsensä kaikesta vastuusta. Helppo sysätä kaikki päätökset Anan harteille, "En minä muuten, mutta kun Ana- "
Tulipa ranttaus. Toivottavasti kukaan nyt ei ota nokkiinsa - tai oikeastaan, ihan sama. Kyllä Ana sitten lohduttaa.
Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään syömishäiriötä. Se on aina vakava sairaus. Haluaisin vain ihmisten tiedostavan sen todella olevan sairaus.
Ps. Olen kasvissyöjä, ja se on elämäntapa. Se ei ole mitenkään sidoksissa syömishäiriööni, ja jos joskus paranenkin häiriöstäni, kasvissyönti jää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)