Olen pohtinut syömishäiriötäni. Sitä, miksi se on ja miksi en siitä pääse eroon. Sitä, mitä siitä haluan.
Tuntuu, ettei nykyisellään syömishäiriöni ei ole enää juuri edes yhteydessä laihuuteen, kauneuteen. Se on enemmän tapa kontrolloida kaikkea, vahvistaa uskoa itseeni sen kautta, että pystyn olemaan syömättä, pystyn selviämään hengissä ravinnotta.
On siinä edelleen se laihuuden ihannointikin mukana, ajatus siitä, että olen kaunis ja haluttava laihana, että itsetuntoni olisi parempi, yada yada yada. En enää edes oikein usko siihen. Ihan sama miltä näytän, löydän aina jotain vikaa itsestäni. Aina jotain on liikaa, jotain liian vähän. Silti ei oikein kiinnosta parantua, ei vielä.
Positiivista on se, että olen kääntynyt siitä sairauden rakastamisesta sairauden tiedostamiseen ja sen puntarointiin. Ehkä tästä on matka vielä joskus ylöspäin.
---
Ai niin. En vietäkään vapaata kesää, pääsin sellaiseen pieneen kesäkahvilaan töihin. Pelottaa. Miettikää nyt, kahvila! Se on täynnä ruokaa, ruokaa jota minä teen. Syön varmaan yksin puolet pullavarastoista.
torstai 31. toukokuuta 2012
keskiviikko 23. toukokuuta 2012
Work-a-holic
Olen vähän hämmennyksissä. Minulla on työharjoittelusopimus tehty kesäkuun kymmenenteen päivään saakka. Tänään pomoni totesi, ettei minun varmaan kannata olla kesää töissä kun on niin hiljaista, voisin tulla elokuussa tai ehkä jo heinäkuussa takaisin jos se työkkärille sopii.
+ Vapaa kesä!
+ Ei tarvitse välittää vatsan kurinasta kun ei tarvitse palvella asiakkaita
+ Jos palaan samaan paikkaan töihin, aion olla hoikempi ja saada siitä sanomista, hyvää tai huonoa
- Rahaa jää käteen parisataa vähemmän kuin nyt
- Pakollinen työmatkaliikunta jää pois ja on käytettävä vain tahdonvoimaa liikkeelle lähtemiseen, ja siinä olen huono
- Jollain tapaa hävettää olla niin hyödytön ettei minua kesällä tarvita (vaikka ihan loogistahan se on - tuolla alalla kauppa ei vain käy kesäaikaan samalla tavalla, ja minulla on työharjoittelukuukausia rajattu määrä, eli pari kuukautta menisi ihan hukkaan kun sen ajan voisi käyttää jotain tekemälläkin)
En nyt sitten tiedä miten suhtautua. Sen näkee sitten parin viikon päästä, kun harjoitteluasioitani hoitava ihminen tulee varmaankin käymään, pitää kysyä onnistuuko minun palata tuonne pienen tauon jälkeen vai pistääkö byrokratia kapuloita rattaisiin.
Tuo on työ, jossa oikeasti viihdyn. Kertaakaan ei ole ollut aamua, jolloin töihin meno olisi tuntunut vastenmieliseltä. Harmi, etten pääse sinne kuin harjoittelemaan, uudella yrityksellä ei ole minua varaa palkata, muuten minulla olisi melko varma työpaikka tuolla.
+ Vapaa kesä!
+ Ei tarvitse välittää vatsan kurinasta kun ei tarvitse palvella asiakkaita
+ Jos palaan samaan paikkaan töihin, aion olla hoikempi ja saada siitä sanomista, hyvää tai huonoa
- Rahaa jää käteen parisataa vähemmän kuin nyt
- Pakollinen työmatkaliikunta jää pois ja on käytettävä vain tahdonvoimaa liikkeelle lähtemiseen, ja siinä olen huono
- Jollain tapaa hävettää olla niin hyödytön ettei minua kesällä tarvita (vaikka ihan loogistahan se on - tuolla alalla kauppa ei vain käy kesäaikaan samalla tavalla, ja minulla on työharjoittelukuukausia rajattu määrä, eli pari kuukautta menisi ihan hukkaan kun sen ajan voisi käyttää jotain tekemälläkin)
En nyt sitten tiedä miten suhtautua. Sen näkee sitten parin viikon päästä, kun harjoitteluasioitani hoitava ihminen tulee varmaankin käymään, pitää kysyä onnistuuko minun palata tuonne pienen tauon jälkeen vai pistääkö byrokratia kapuloita rattaisiin.
Tuo on työ, jossa oikeasti viihdyn. Kertaakaan ei ole ollut aamua, jolloin töihin meno olisi tuntunut vastenmieliseltä. Harmi, etten pääse sinne kuin harjoittelemaan, uudella yrityksellä ei ole minua varaa palkata, muuten minulla olisi melko varma työpaikka tuolla.
tiistai 22. toukokuuta 2012
Katsokaa, se on kaunis!
Pakko hehkuttaa kun sain tehtyä blogista nyt sen näköisen kuin alunperinkin halusin! Aiemmin se oli sellainen "ihan okei", mutta nyt katselen omaa blogiani haltioissani :') Tuli hyvä.
Ei ole oikein ollut asiaa. Kaikki on tavallista, paino vaihtelee, ahmin ja nälkiinnyn. Ja kaikenlisäksi Avomies on jatkuvasti koneella kun se löysi jonkun uuden kivan pelin, joten enpä pääsisikään päivittämään. Luen kyllä uudet päivitykset, sen verran ehdin aina koneelle, mutta pahoittelen tätä omaa hiljaisuuttani.
Palaan asiaan.
Ei ole oikein ollut asiaa. Kaikki on tavallista, paino vaihtelee, ahmin ja nälkiinnyn. Ja kaikenlisäksi Avomies on jatkuvasti koneella kun se löysi jonkun uuden kivan pelin, joten enpä pääsisikään päivittämään. Luen kyllä uudet päivitykset, sen verran ehdin aina koneelle, mutta pahoittelen tätä omaa hiljaisuuttani.
Palaan asiaan.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Shake the thoughts away
Päänpuhdistuslenkki tehty. 50 minuuttia, josta ainakin 10 minuuttia hölkkää n. puolentoista minuutin pätkissä. En ajatellut muuta kuin kehon liikkeitä, hengitystä, poltetta reisissä kun hölkkäsin ylämäkeen. Tuntuu hyvältä.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
perjantai 11. toukokuuta 2012
Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa
Kyseenalaistan parisuhteeni. Kaiken sen mitä meillä on. Olen ihan hukassa, ja keksin jatkuvasti syitä, miksi minun ei pitäisi olla tässä suhteessa. Kuitenkaan en pystyisi jättämään Avomiestä, rakastan sitä, enkä osaa kuvitella millaista elo olisi ilman, mutta joskus tuntuu pahalta.
Yksi syy tähän epäröintiin on Naapuri. Siitä saakka kun tänne muutimme, pari vuotta sitten, olen nähnyt tuota miestä miltei päivittäin, ainakin vähintään kerran viikkoon, kun se seisoo viereisen rapun ulko-oven edessä kahvikuppi toisessa kädessä ja toisessa tupakka. Ajan mittaan alettiin moikata, erään kerran oltiin Avon kanssa autolla liikenteessä yöllä, ja nähtiin tuo naapuri bussipysäkillä. Otettiin se kyytiin ja vietiin kotiin, kun kerran oli erittäin sama suunta, meillä vain kymmenisen metriä pidempi kotimatka, ha.
Kehitin Naapuriin oman pienen hassun "ihastuksen", sellaisen pikku päiväunen, jolla on kiva leikitellä. Se on mysteerimies, en tiedä sen nimeä, en ikää, en mahdollisesta parisuhteesta, en mitään muuta, kuin että se juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Että se käyttää melkein aina samoja leveälahkeisia farkkuja ja vihreää takkia. Että sillä on pitkä vaalea tukka, jota en ole koskaan nähnyt avoimena.
Nyt, kun Avon läsnäolo tuntuu pahalta, kun se sanoo liikaa asioita, jotka satuttavat, olen nähnyt useammankin kerran unta Naapurista. Ja joskus hereillä ollessakin kuvittelen ties mitä. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan naurettavalta, tuntematon ihminen kuitenkin, mutta jostain on saatava lohtua.
Avo ei edes tajua tekevänsä minulle pahan olon. Enkä minä sitä sille aio kertokaan. Olen yrittänyt, kun olen saanut kuulla olevani tyhmä, katsovani huonoja elokuvia, kuuntelevani huonoa musiikkia, syöväni huonoa ruokaa - kaikki mitä teen on huonoa - olen sanonut, että minulle tulee paha olo tuollaisista sanoista, tunnen olevani epäkelpo ja arvoton, mutta Avo ei lopeta. Se ei tunnu ymmärtävän, että olen tosissani. "Kerron vain totuuksia, ei siitä voi suuttua!"
En suostu uskomaan, että kaikki minun mielipiteeni olisivat huonoja. Ei se ole totta.
Joskus toivon, että Avo tekisi jotain, jolla saisin hyvän syyn lopettaa koko suhteen. Pettäisi tai vaikka hakkaisi.
Kuitenkin rakastan Avoa, pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden hänen kanssaan, ja olen onnellinenkin. Omassa päässäni se vika on, huonoina aikoina olen sitten tällainen.
Älkää nyt ajatelko, että Avo on maailman hirvein ihminen. Ei se ole, se on kultainen. Meillä on hyviäkin aikoja. Nyt ei vain ole yksi niistä. Nyt kaikki on kamalaa ja inhoan itseäni hirveästi tällaisista ajatuksista.
Tullessani keskustasta bussilla, näin Naapurin yksin baarin terassilla. Hetken toivoin, että en olisikaan hypännyt bussiin, vaan sattumalta kävellyt siitä terassin ohi, jäänyt siihen Naapurin kanssa istumaan. Tahtoisin tietää edes nimen.
Yksi syy tähän epäröintiin on Naapuri. Siitä saakka kun tänne muutimme, pari vuotta sitten, olen nähnyt tuota miestä miltei päivittäin, ainakin vähintään kerran viikkoon, kun se seisoo viereisen rapun ulko-oven edessä kahvikuppi toisessa kädessä ja toisessa tupakka. Ajan mittaan alettiin moikata, erään kerran oltiin Avon kanssa autolla liikenteessä yöllä, ja nähtiin tuo naapuri bussipysäkillä. Otettiin se kyytiin ja vietiin kotiin, kun kerran oli erittäin sama suunta, meillä vain kymmenisen metriä pidempi kotimatka, ha.
Kehitin Naapuriin oman pienen hassun "ihastuksen", sellaisen pikku päiväunen, jolla on kiva leikitellä. Se on mysteerimies, en tiedä sen nimeä, en ikää, en mahdollisesta parisuhteesta, en mitään muuta, kuin että se juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Että se käyttää melkein aina samoja leveälahkeisia farkkuja ja vihreää takkia. Että sillä on pitkä vaalea tukka, jota en ole koskaan nähnyt avoimena.
Nyt, kun Avon läsnäolo tuntuu pahalta, kun se sanoo liikaa asioita, jotka satuttavat, olen nähnyt useammankin kerran unta Naapurista. Ja joskus hereillä ollessakin kuvittelen ties mitä. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan naurettavalta, tuntematon ihminen kuitenkin, mutta jostain on saatava lohtua.
Avo ei edes tajua tekevänsä minulle pahan olon. Enkä minä sitä sille aio kertokaan. Olen yrittänyt, kun olen saanut kuulla olevani tyhmä, katsovani huonoja elokuvia, kuuntelevani huonoa musiikkia, syöväni huonoa ruokaa - kaikki mitä teen on huonoa - olen sanonut, että minulle tulee paha olo tuollaisista sanoista, tunnen olevani epäkelpo ja arvoton, mutta Avo ei lopeta. Se ei tunnu ymmärtävän, että olen tosissani. "Kerron vain totuuksia, ei siitä voi suuttua!"
En suostu uskomaan, että kaikki minun mielipiteeni olisivat huonoja. Ei se ole totta.
Joskus toivon, että Avo tekisi jotain, jolla saisin hyvän syyn lopettaa koko suhteen. Pettäisi tai vaikka hakkaisi.
Kuitenkin rakastan Avoa, pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden hänen kanssaan, ja olen onnellinenkin. Omassa päässäni se vika on, huonoina aikoina olen sitten tällainen.
Älkää nyt ajatelko, että Avo on maailman hirvein ihminen. Ei se ole, se on kultainen. Meillä on hyviäkin aikoja. Nyt ei vain ole yksi niistä. Nyt kaikki on kamalaa ja inhoan itseäni hirveästi tällaisista ajatuksista.
Tullessani keskustasta bussilla, näin Naapurin yksin baarin terassilla. Hetken toivoin, että en olisikaan hypännyt bussiin, vaan sattumalta kävellyt siitä terassin ohi, jäänyt siihen Naapurin kanssa istumaan. Tahtoisin tietää edes nimen.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Girls on film
Juodessani tässä mustikkamuffinsin makuista valkoista teetä, mietin menneitä. Entisiä suhteita.
Teen maku toi mieleen entisen tyttöystävän, sen, jonka kanssa minulla oli pisin suhde. Ei sekään kestänyt kuin vajaat viisi kuukautta, mutta kuitenkin.
Se tyttö oli kesätöissä yhdessä maamme huvipuistoista, paistamassa hampurilaisia. Heräsin aina samaan aikaan kuin se tyttö, söimme aamiaisen, joimme mustikkamuffinsiteetä, tai jotain muuta samasta teevalikoimasta. Töistä kotiin tullessa sen hiukset tuoksuivat rasvalta. En voi juoda tuota teetä ajattelematta sitä tyttöä. En ajattele kaiholla, katkeruudella tai muutenkaan ikävästi - se oli hyvää aikaa sen minkä kesti, ja olemme edelleen ystäviä. Molemmilla on avomiehet.
Olen seurustellut neljän tytön kanssa. Tuo mustikkamuffinssityttö oli kolmas, ja samalla ensimmäinen julkinen suhteeni naisen kanssa. Kaksi ensimmäistä - ensirakkauteni ja se toinen - olivat salasuhteita, vain lähimmät kaverit tiesivät, vanhemmat eivät ollenkaan. Minulle se oli tuskaista, kun en koskaan ole mitenkään suuntautumistani salaillut tai kokenut sitä vääränä. Vaan enhän toki voinut painostaa kumpaakaan kertomaan kenellekään, tietenkään en.
Ensirakkaus oli juuri sitä mitä voi odottaa parilta viisitoistavuotiaalta, pahimmissa teiniangstin pyörteissä. Hellyyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta ilman häntä en luultavasti koskaan olisi sairastunut syömishäiriöön. En silti syytä häntä. Olemme edelleen kavereita, mutta emme juuri vapaa-ajalla tapaa. Silläkin on nyt mies.
Se toinen oli parhaita ystäviäni, vähän ajan sisällä lähennyimme hirvittävästi, ja minä tyhmä menin ihastumaan. Huono idea. Tuo tyttö oli masentunut, alkoholisti, jonkin aikaa oksenteli ruokansa, viilteli ja toki myös petti minua, ja minä ressukka yritin silti roikkua mukana. Minulle riitti siinä vaiheessa, kun tuo tyttö sanoi, ettei voi olla oma itsensä kuin kännissä. Hirvittävän riidan päätteeksi välimme katkesivat kokonaan, ja pari vuotta meni ilman mitään kontaktia. Viime kesänä sovimme kaiken, vietimme mukavan päivän yhdessä. Sitten meni taas puoli vuotta, kunnes viime kuussa lähdin ihan extempore tämän tytön kanssa baariin, ja nyt on ihan oikeasti tarkoitus tavata useammin. Ja arvatkaa mitä? Silläkin on mies!
Neljäs, viimeisin, oli ihana. Se oli kaikinpuolin mainio suhde, lukuunottamatta sitä, että rakastin salaisesti Avokkiani. Silloin asuimme vain kämppiksinä (joilla oli salainen seksisuhde), mutta minä olin rakastunut ja niin ilmeisesti oli Avomieskin, herra vain kiisti sen jatkuvasti, ja siksipä minä päätin yrittää jatkaa elämääni jonkun muun kanssa.
Kyllä, ihan rehellisesti ihastuin tuohon tyttöön, vietin ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta lopulta minun oli lopetettava suhde. Huijasin itseäni ja huijasin tyttöä. En koskaan kertonut hänelle oikeaa syytä. Erosimme ystävinä.
Olemme edelleen ystäviä, aika ajoin tapaamme (ja tästä Avo on mustasukkainen, ei se usko ettei meillä enää ole yhtään mitään) ja yhä nautin hänen seurastaan. Tämä on oikeastaan ainoa suhde, jota ihan himpun verran kaipaan, se oli niin erilainen kuin nykyinen. En silti vaihtaisi.
Tämä tyttö on sentään edelleen kiinnostunut vain naisista, alkoi jo pelottaa että olen niin hirveä tyttöystävä ettei kukaan minun jälkeeni voisi toista naista ajatellakaan.
(On minulla ollut yksi mies ennen Avoakin, mutta... Seurustelimme kolme päivää, ja tuo jätti minut koska "tarvitsee jonkun lämpimän naisen, jonka kanssa voi viettää kaikki päivät" - okei, olin kylmä ämmä enkä hypännyt sänkyyn heti samantien. Myöhemmin sain tietää, että tuolla kaverilla oli tapana olla ihana ja hurmaava, kunnes sai tytön, kuksi ja jätti sitten. Hyvä näin.)
Teen maku toi mieleen entisen tyttöystävän, sen, jonka kanssa minulla oli pisin suhde. Ei sekään kestänyt kuin vajaat viisi kuukautta, mutta kuitenkin.
Se tyttö oli kesätöissä yhdessä maamme huvipuistoista, paistamassa hampurilaisia. Heräsin aina samaan aikaan kuin se tyttö, söimme aamiaisen, joimme mustikkamuffinsiteetä, tai jotain muuta samasta teevalikoimasta. Töistä kotiin tullessa sen hiukset tuoksuivat rasvalta. En voi juoda tuota teetä ajattelematta sitä tyttöä. En ajattele kaiholla, katkeruudella tai muutenkaan ikävästi - se oli hyvää aikaa sen minkä kesti, ja olemme edelleen ystäviä. Molemmilla on avomiehet.
Olen seurustellut neljän tytön kanssa. Tuo mustikkamuffinssityttö oli kolmas, ja samalla ensimmäinen julkinen suhteeni naisen kanssa. Kaksi ensimmäistä - ensirakkauteni ja se toinen - olivat salasuhteita, vain lähimmät kaverit tiesivät, vanhemmat eivät ollenkaan. Minulle se oli tuskaista, kun en koskaan ole mitenkään suuntautumistani salaillut tai kokenut sitä vääränä. Vaan enhän toki voinut painostaa kumpaakaan kertomaan kenellekään, tietenkään en.
Ensirakkaus oli juuri sitä mitä voi odottaa parilta viisitoistavuotiaalta, pahimmissa teiniangstin pyörteissä. Hellyyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta ilman häntä en luultavasti koskaan olisi sairastunut syömishäiriöön. En silti syytä häntä. Olemme edelleen kavereita, mutta emme juuri vapaa-ajalla tapaa. Silläkin on nyt mies.
Se toinen oli parhaita ystäviäni, vähän ajan sisällä lähennyimme hirvittävästi, ja minä tyhmä menin ihastumaan. Huono idea. Tuo tyttö oli masentunut, alkoholisti, jonkin aikaa oksenteli ruokansa, viilteli ja toki myös petti minua, ja minä ressukka yritin silti roikkua mukana. Minulle riitti siinä vaiheessa, kun tuo tyttö sanoi, ettei voi olla oma itsensä kuin kännissä. Hirvittävän riidan päätteeksi välimme katkesivat kokonaan, ja pari vuotta meni ilman mitään kontaktia. Viime kesänä sovimme kaiken, vietimme mukavan päivän yhdessä. Sitten meni taas puoli vuotta, kunnes viime kuussa lähdin ihan extempore tämän tytön kanssa baariin, ja nyt on ihan oikeasti tarkoitus tavata useammin. Ja arvatkaa mitä? Silläkin on mies!
Neljäs, viimeisin, oli ihana. Se oli kaikinpuolin mainio suhde, lukuunottamatta sitä, että rakastin salaisesti Avokkiani. Silloin asuimme vain kämppiksinä (joilla oli salainen seksisuhde), mutta minä olin rakastunut ja niin ilmeisesti oli Avomieskin, herra vain kiisti sen jatkuvasti, ja siksipä minä päätin yrittää jatkaa elämääni jonkun muun kanssa.
Kyllä, ihan rehellisesti ihastuin tuohon tyttöön, vietin ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta lopulta minun oli lopetettava suhde. Huijasin itseäni ja huijasin tyttöä. En koskaan kertonut hänelle oikeaa syytä. Erosimme ystävinä.
Olemme edelleen ystäviä, aika ajoin tapaamme (ja tästä Avo on mustasukkainen, ei se usko ettei meillä enää ole yhtään mitään) ja yhä nautin hänen seurastaan. Tämä on oikeastaan ainoa suhde, jota ihan himpun verran kaipaan, se oli niin erilainen kuin nykyinen. En silti vaihtaisi.
Tämä tyttö on sentään edelleen kiinnostunut vain naisista, alkoi jo pelottaa että olen niin hirveä tyttöystävä ettei kukaan minun jälkeeni voisi toista naista ajatellakaan.
(On minulla ollut yksi mies ennen Avoakin, mutta... Seurustelimme kolme päivää, ja tuo jätti minut koska "tarvitsee jonkun lämpimän naisen, jonka kanssa voi viettää kaikki päivät" - okei, olin kylmä ämmä enkä hypännyt sänkyyn heti samantien. Myöhemmin sain tietää, että tuolla kaverilla oli tapana olla ihana ja hurmaava, kunnes sai tytön, kuksi ja jätti sitten. Hyvä näin.)
perjantai 4. toukokuuta 2012
You've got to accentuate the positive
Olen hirvittävän väsynyt inhoamaan itseäni, ja olenkin yrittänyt miettiä asioita joista itsessäni pidän. En ole niitä vielä kovin paljoa löytänyt, mutta jo niiden pohtiminen ja etsiminen saa vähän paremman fiiliksen aikaan. Vikoihin keskittyminen vie ihan hirveästi energiaa, oletteko huomanneet?
Nyt luvassa siis itseni kehumista!
Äly: Äly on yksi niitä harvoja asioita, joita en vähättele itsessäni. Ulkonäön, vaatteiden, mikä tahansa muun kehuminen tekee vähän hankalan olon, mutta päästäni pidän ihan rehellisesti, ja voin sen teille kertoakin. Sisällytän älyyn nyt vähän muutakin kuin ihan puhtaan älykkyyden, en jaksa pohtia erillisiä otsikoita.
En sano olevani mitenkään keskivertoa älykkäämpi (paitsi pakko vähän brassailla, että Tieteen Kuvalehden testissä ÄO:ni oli 123, kun keskiarvo on 100 ja Mensaan päästäkseen on oltava väh. 130), mutta kovin monilta tuntuu puuttuvan jo ihan se perus maalaisjärki, ja ainakin sitä koen omaavani. En mene lukkoon tilanteissa, joista selviäisi pienellä pohtimisella.
Puhun/kirjoitan/luen/kuuntelen sujuvasti englantia, ja suomea toki vielä paremmin. Olen oikeastaan vähän kielioppinatsi. Puhekieli on ihan okei, käytän sitä itsekin, mutta päätä särkee ilmeiset kielioppivirheet, yhdyssanavirheet ja sensellaiset. Nykynuorten tasolla äidinkielen hallitseminenkin tuntuu olevan älykästä, ja se on vähän surullista. Sen pitäisi olla ihan perusjuttu.
Seuraan uutisia ja olen kiinnostunut politiikasta. Hävettäisi, jos en osaisi keskustella ajankohtaisista asioista tai jos en tietäisi miten hallitus toimii. Inhoan sanattomaksi jäämistä.
Luen kirjoja. Kukaan ei enää tunnu lukevan kirjoja, ja olen useasti huomannut, että kirjoja lukemattomilla on huomattavasti huonompi mielikuvitus ja verbaliikka kuin kirjoja lukevilla. Toki aivan ymmärrettävää, en vain pysty käsittämään miten joku ei lue kirjoja.
Sosiaalisuus: Vaikka nykyisin nyhjäänkin aina yksin kotona ja vihaan ihmisiä, niin olen ylpeä siitä, että tulen toimeen kovin monenlaisten ihmisten kanssa. Siksi haluankin tehdä asiakaspalvelutöitä. Valmistuin ammattiin, jossa olisin päivät pitkät yksin, ja minusta se on ihan hirveä ajatus.
Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja. Siedän myös varsin hyvin ihmisiä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan - kihisen ehkä kiukusta sisälläni, mutta osaan kuitenkin kohdella ihmisiä hyvin.
Ulkonäkö: No tässä ei ole paljoa positiivista.
Ei vais, on minussa ihan kivojakin osia. Pidän kasvoistani yllättävän paljon. Meikattuna ainakin :'> Ja pidän lävistyksistäni ja siitä, että olen osannut ottaa lävistyksiä jotka juuri minun kasvoihini sopivat. Kulmakarvoistanikin tykkään nykyisin, nyt kun olen saanut ne kasvamaan kivaan muotoon.
Huomasin eräänä päivänä, että pidän ranteistani! Vaikka muuten olen massiivinen, ranteeni ovat aina olleet kapeat ja ranneluut selvästi tunnettavissa.
Muuta en oikein ulkonäöstä keksi. Enkä oikein muutenkaan. Vähän surullista, etten keksi kuin neljä asiaa joihin voin olla tyytyväinen.
Nyt luvassa siis itseni kehumista!
Äly: Äly on yksi niitä harvoja asioita, joita en vähättele itsessäni. Ulkonäön, vaatteiden, mikä tahansa muun kehuminen tekee vähän hankalan olon, mutta päästäni pidän ihan rehellisesti, ja voin sen teille kertoakin. Sisällytän älyyn nyt vähän muutakin kuin ihan puhtaan älykkyyden, en jaksa pohtia erillisiä otsikoita.
En sano olevani mitenkään keskivertoa älykkäämpi (paitsi pakko vähän brassailla, että Tieteen Kuvalehden testissä ÄO:ni oli 123, kun keskiarvo on 100 ja Mensaan päästäkseen on oltava väh. 130), mutta kovin monilta tuntuu puuttuvan jo ihan se perus maalaisjärki, ja ainakin sitä koen omaavani. En mene lukkoon tilanteissa, joista selviäisi pienellä pohtimisella.
Puhun/kirjoitan/luen/kuuntelen sujuvasti englantia, ja suomea toki vielä paremmin. Olen oikeastaan vähän kielioppinatsi. Puhekieli on ihan okei, käytän sitä itsekin, mutta päätä särkee ilmeiset kielioppivirheet, yhdyssanavirheet ja sensellaiset. Nykynuorten tasolla äidinkielen hallitseminenkin tuntuu olevan älykästä, ja se on vähän surullista. Sen pitäisi olla ihan perusjuttu.
Seuraan uutisia ja olen kiinnostunut politiikasta. Hävettäisi, jos en osaisi keskustella ajankohtaisista asioista tai jos en tietäisi miten hallitus toimii. Inhoan sanattomaksi jäämistä.
Luen kirjoja. Kukaan ei enää tunnu lukevan kirjoja, ja olen useasti huomannut, että kirjoja lukemattomilla on huomattavasti huonompi mielikuvitus ja verbaliikka kuin kirjoja lukevilla. Toki aivan ymmärrettävää, en vain pysty käsittämään miten joku ei lue kirjoja.
Sosiaalisuus: Vaikka nykyisin nyhjäänkin aina yksin kotona ja vihaan ihmisiä, niin olen ylpeä siitä, että tulen toimeen kovin monenlaisten ihmisten kanssa. Siksi haluankin tehdä asiakaspalvelutöitä. Valmistuin ammattiin, jossa olisin päivät pitkät yksin, ja minusta se on ihan hirveä ajatus.
Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja. Siedän myös varsin hyvin ihmisiä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan - kihisen ehkä kiukusta sisälläni, mutta osaan kuitenkin kohdella ihmisiä hyvin.
Ulkonäkö: No tässä ei ole paljoa positiivista.
Ei vais, on minussa ihan kivojakin osia. Pidän kasvoistani yllättävän paljon. Meikattuna ainakin :'> Ja pidän lävistyksistäni ja siitä, että olen osannut ottaa lävistyksiä jotka juuri minun kasvoihini sopivat. Kulmakarvoistanikin tykkään nykyisin, nyt kun olen saanut ne kasvamaan kivaan muotoon.
Huomasin eräänä päivänä, että pidän ranteistani! Vaikka muuten olen massiivinen, ranteeni ovat aina olleet kapeat ja ranneluut selvästi tunnettavissa.
Muuta en oikein ulkonäöstä keksi. Enkä oikein muutenkaan. Vähän surullista, etten keksi kuin neljä asiaa joihin voin olla tyytyväinen.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Keskenkasvuisten teinien kirjoittelua
Katselin eilen Avomiehen kanssa teeveetä. Tuli joku arpajaismainos, jossa oli mahdollista voittaa kuukauden ruokaostokset, lahjakortin arvo 1000 euroa. Tuhat. Meillä menee ruokaan ehkä 200-300 kuussa.
Avo sanoi ostavansa hirveästi kolmioleipiä. Siis niitä valmiiksi pakattuja majoneesipommeja, se on hulluna niihin. Minun mielessäni väikkyivät kuvat karkkivuorista, ja sanoinkin ostavani monella sadalla karkkia, suklaata, jäätelöä, ja päälle vielä vähän sipsiä.
"Hyi, vähänkö lihoisit", totesi Avomies.
"Itsekin lihoisit niistä kolmioleivistä."
"Mulla onkin varaa lihoa."
"Ai, eikö mulla sitten ole?"
"Kenelläkään naisella ei ole."
Ettäs tiedätte. Ei ole varaa lihoa. Ensin oli tulla itku, sitten ryhdistäydyin ja jälleen kerran päätin mielessäni laihtua siihen pisteeseen, että Avo toivoo minun lihovan. Ihan vain siksi, että voin todeta, että eihän kenelläkään naisella ole varaa lihoa.
-----
Joku linkitti blogini Suomi24 Anoreksia-palstalle. Pelkäsin pahinta, kun huomasin blogin tilastoissa linkin tuonne, mutta jestas, sieltähän voi saada hyvän mielen!
Avo sanoi ostavansa hirveästi kolmioleipiä. Siis niitä valmiiksi pakattuja majoneesipommeja, se on hulluna niihin. Minun mielessäni väikkyivät kuvat karkkivuorista, ja sanoinkin ostavani monella sadalla karkkia, suklaata, jäätelöä, ja päälle vielä vähän sipsiä.
"Hyi, vähänkö lihoisit", totesi Avomies.
"Itsekin lihoisit niistä kolmioleivistä."
"Mulla onkin varaa lihoa."
"Ai, eikö mulla sitten ole?"
"Kenelläkään naisella ei ole."
Ettäs tiedätte. Ei ole varaa lihoa. Ensin oli tulla itku, sitten ryhdistäydyin ja jälleen kerran päätin mielessäni laihtua siihen pisteeseen, että Avo toivoo minun lihovan. Ihan vain siksi, että voin todeta, että eihän kenelläkään naisella ole varaa lihoa.
-----
Joku linkitti blogini Suomi24 Anoreksia-palstalle. Pelkäsin pahinta, kun huomasin blogin tilastoissa linkin tuonne, mutta jestas, sieltähän voi saada hyvän mielen!
----
Ps. Jollakin kummallisella logiikalla paino nousi eilisestä 600g, kaloreiden ollessa liikunnan jälkeen kuitenkin siinä viidensadan pintaan. Raivostuttavaa. Kohta lähden pyöräilemään, mutta yritän olla ottamatta sitä liikunnan kannalta. Haluan vain tuulettua vähän, enkä polkea niska limassa ajatusten huutaessa läski, läski.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)