Olen ajatellut jotenkin parantuneeni, vaikka joka päivä inhoankin kehoani. Olen ajatellut parantuneeni, koska olen syönyt, ja syönyt, ja syönyt. Olen jättänyt kalorit laskematta ja menemättä vaa'alle, olen jättänyt mittanauhan kaappiin. Olen syönyt, ja ajatellut että voin syödä vähän lisää, kun kerran aloin syödä.
Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.
Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.
Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.
En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruoka. Näytä kaikki tekstit
lauantai 17. toukokuuta 2014
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
I'm all lost in the supermarket
Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.
"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."
"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."
Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.
"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."
"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."
Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Mutta elämä on alla lumen ja jään
Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!
Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.
Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.
Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.
-
Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Huolehtia toisista
Olen huolestunut meidän työssäoppijatytöstämme.
Se on pieni, hoikka 17-vuotias tyttö, oikein sievä, ja kovin mukavakin nyt kun se on alkanut jutella ihan oma-aloitteisesti.
Eikä se syö mitään. Se aloitti harjoittelun viime kuun alussa, tekee seitsemän tunnin työpäivää, enkä ole kertaakaan nähnyt sen syövän mitään. Kertaakaan.
Heti ensimmäisen viikon jälkeen ajattelin syömishäiriötä, koska... no, omien ja syömishäiriöisten ystävien käytöksen perusteella. Tokihan epäilen heti pahinta.
Viime viikolla tyttö valitteli päänsärkyä, ja annoin sille lääkkeen. Tänään sama juttu, mutta se oli ihan kalpea koko tyttö ja käskimme sen kotiin pari tuntia etuajassa kun se oli niin kurjana.
Huoleni vain paheni. Tahtoisin kysyä onko kaikki hyvin, tahtoisin sen tietävän että minulle voi kertoa jos jokin on hätänä, koska uskon ymmärtäväni, mutta miten muka sellaista voi sanoa periaatteessa ihan vieraalle ihmiselle? Ei mitenkään.
Aion kuitenkin yrittää. Aion saada sen syömään edes pikku nokareen salaattia (ja jos se siitä alkaa venkoilla niin ehkä sitten kysyn ihan suoraan).
Se on pieni, hoikka 17-vuotias tyttö, oikein sievä, ja kovin mukavakin nyt kun se on alkanut jutella ihan oma-aloitteisesti.
Eikä se syö mitään. Se aloitti harjoittelun viime kuun alussa, tekee seitsemän tunnin työpäivää, enkä ole kertaakaan nähnyt sen syövän mitään. Kertaakaan.
Heti ensimmäisen viikon jälkeen ajattelin syömishäiriötä, koska... no, omien ja syömishäiriöisten ystävien käytöksen perusteella. Tokihan epäilen heti pahinta.
Viime viikolla tyttö valitteli päänsärkyä, ja annoin sille lääkkeen. Tänään sama juttu, mutta se oli ihan kalpea koko tyttö ja käskimme sen kotiin pari tuntia etuajassa kun se oli niin kurjana.
Huoleni vain paheni. Tahtoisin kysyä onko kaikki hyvin, tahtoisin sen tietävän että minulle voi kertoa jos jokin on hätänä, koska uskon ymmärtäväni, mutta miten muka sellaista voi sanoa periaatteessa ihan vieraalle ihmiselle? Ei mitenkään.
Aion kuitenkin yrittää. Aion saada sen syömään edes pikku nokareen salaattia (ja jos se siitä alkaa venkoilla niin ehkä sitten kysyn ihan suoraan).
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Yes I can
En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Kaikki menee vikaan.
Paino on vakiintunut 52-53 kilon välille. Toki mihinpä se siitä putoaisi, kun töissä syön napani täyteen pullaa.
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.
Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.
Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".
---
Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.
Tuota alimmaista ihailin joskus 14-vuotiaana, kun ihanteeni oli luuranko. Nykyisin... En enää tiedä mitä ajatella. Nuo kuvat tekevät minut ihan hirveän surulliseksi.
Avomiehen reaktio kuviin oli "HYI VITTU!" Mitä siihen sanomaan? En ehkä edelleenkään panisi pahakseni jos näyttäisin alemman kuvan tytöltä (ylempi on jo minullekin liikaa - tai liian vähän). Mutta enhän minä sellaista voisi sanoa.
Mitä jos päädynkin joskus näyttämään tuolta, ja Avo ajattelee silloinkin "Hyi vittu"?
Taitaa olla turha pelko. Tällä itsekurilla.
---
En ole nähnyt Naapuria pitkään aikaan. Ehkä se on lopettanut tupakoinnin kun se ei ole koskaan ulkosalla. Tai sitten minä olen vain ihan väärään aikaan pihalla.
Viime yönä näin kyllä melko intensiivistä unta...
---
Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)
perjantai 18. toukokuuta 2012
Shake the thoughts away
Päänpuhdistuslenkki tehty. 50 minuuttia, josta ainakin 10 minuuttia hölkkää n. puolentoista minuutin pätkissä. En ajatellut muuta kuin kehon liikkeitä, hengitystä, poltetta reisissä kun hölkkäsin ylämäkeen. Tuntuu hyvältä.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
Tapasin tänään sitä viimeisintä tyttöystävääni. Oli oikein mukavaa, mutta huomasin puhuvani ihan hirveän paljon ruoasta. Sillä lailla viattomasti, kerroin tehneeni sämpylöitä ja muffinseja ja kitisin siitä ettei Avo syö mitään mitä teen, ja kerroin että pidän jääkaapissa aina omenoita, porkkanoita, päärynöitä. Ei kai normaalisti puhuta tuntia siitä mitä milloinkin syö? Ei, se ei ollut mitenkään sinänsä epäilyttävää puhetta... mutta näin jälkikäteen ajateltuna vähän hassua kuitenkin. Onneksi tuo tyttö syö kuin hevonen ja kasvissyönti on meillä hyvin yhdistävä tekijä, ruoasta puhuminen on sinänsä ihan okei.
Sain viime viikolla painon 52,5 kiloon. Tänään aamupaino oli taas 53kg. Äyh, miksi aina näin? Ensin olin pitkään jumissa välillä 54,5-54kg, sitten 53,5-54kg, sitten 53,5-53kg ja nyt ilmeisesti 52,5-53kg. Paino ei ole laskenut koko vuotena juuri mitään, kun jään viidensadan gramman välein jumiin.
Ystävällä (kai voin pitää sinua ystävänä?) on vaikeaa, parisuhdeongelmia, ja olen kovin otettu siitä, että hän uskaltaa puhua niistä asioista minulle. En ehkä osaa auttaa, mutta kuuntelen mielelläni. Teitä kaikkia.
Olet rakas, muista että voit aina laittaa viestin jos siltä tuntuu.
tiistai 24. huhtikuuta 2012
The hunger grows
Viikonloppu meni ahmiessa. Onhan pakastepizza, rasvakeitetyt ranskalaiset, suklaa ja karkit mitä terveellisimpä ruokia, niitähän voi huoletta ahmia. Tai ehkä ei.
Kävin sunnuntaiaamuna vaa'alla vaatteet päällä. Vaatteet painoivat ehkä 500g, joten olen sunnuntaiaamusta laihtunut 1,5kg. Toki suurin osa on nesteitä ja ruokamassaa, mutta ehkä, ehkä olen laihtunutkin hieman. Vielä on 500g matkaa alimpaan painooni. Aion selvitä siitä vielä tämän viikon aikana.
Töihin pyöräily tuntuu hyvältä. Se kuluttaa noin 200kcal päivässä, mutta harmina on se, että liikunta toki tekee nälkäisemmäksi kuin jos vain makaisin aloillani kaiket päivät. Mutta koska en pakkaa töihin paljoa ruokaa mukaan, on vain oltava nälkäisenä.
Olen pitkästä aikaa alkanut nauttia näläntunteesta.
//20:30. Se siitä näläntunteesta. Päivän kalorit about 1600. Olen oksettava.
//20:30. Se siitä näläntunteesta. Päivän kalorit about 1600. Olen oksettava.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Helma heiluen
Pääsiäinen toi tullessaan kilon verran painoa. Ahdistus ei ole valtava, mutta liian suuri kuitenkin. Ahdistusta lievittää huomattavasti se, että vaikka paino nousikin, vyötärö ei levennyt. Vaikka olisi ihanaa nähdä vaa'assa pieniä lukuja, on vielä ihanampaa nähdä niitä mittanauhalla. Vaaka ei tiedä tarpeeksi minusta voidakseen kertoa totuuden.
Olin vanhemmilla pääsiäisen. Isä totesi Äidille minun olevan kutistunut, mutta hyvällä tavalla, etten ole mikään kukkakeppi sentään.
Voi Isä rakas, älä sano noin. Minusta tulee vielä kukkakeppi, enkä halua sinun surevan sitä.
-
Ostin päärynöitä. En tiedä miltä ne maistuvat, söin niitä viimeksi lapsena. Silloin en pitänyt niistä, mutta ehkä nyt jo. Vaikka sama se sinänsä pidänkö vai en, kaloreita ei ole paljoa ja tarvitsen töihin evästä.
Pistin myös vaatetilauksen menemään. Kolme mekkoa, kokoa XS. En tiedä mahdunko niihin. Kokotaulukon mukaan olen liian iso extrasmalliin, mutta liian pieni smalliin. Toisaalta saan paketin vasta tämän kuun lopussa tai toukokuun alussa, ja toukokuussa on ehkä liian viileää pitää mekkoja kuitenkaan - vielä on aikaa saada vyötäröltä ne kolme senttimetriä, jotka minussa on liikaa.
//22:17. Päärynä on hyvää, mutta kovin limaista! Pilkoin yhden valmiiksi jotten joudu aamulla hätäilemään sen kanssa. Hirveän aikaavievää puuhaa, kun mokomat palaset luiskahtelevat käsistä. Hyvää kuitenkin (mutta miksi niiden koostumus on rakeinen?)
Olin vanhemmilla pääsiäisen. Isä totesi Äidille minun olevan kutistunut, mutta hyvällä tavalla, etten ole mikään kukkakeppi sentään.
Voi Isä rakas, älä sano noin. Minusta tulee vielä kukkakeppi, enkä halua sinun surevan sitä.
-
Ostin päärynöitä. En tiedä miltä ne maistuvat, söin niitä viimeksi lapsena. Silloin en pitänyt niistä, mutta ehkä nyt jo. Vaikka sama se sinänsä pidänkö vai en, kaloreita ei ole paljoa ja tarvitsen töihin evästä.
Pistin myös vaatetilauksen menemään. Kolme mekkoa, kokoa XS. En tiedä mahdunko niihin. Kokotaulukon mukaan olen liian iso extrasmalliin, mutta liian pieni smalliin. Toisaalta saan paketin vasta tämän kuun lopussa tai toukokuun alussa, ja toukokuussa on ehkä liian viileää pitää mekkoja kuitenkaan - vielä on aikaa saada vyötäröltä ne kolme senttimetriä, jotka minussa on liikaa.
//22:17. Päärynä on hyvää, mutta kovin limaista! Pilkoin yhden valmiiksi jotten joudu aamulla hätäilemään sen kanssa. Hirveän aikaavievää puuhaa, kun mokomat palaset luiskahtelevat käsistä. Hyvää kuitenkin (mutta miksi niiden koostumus on rakeinen?)
torstai 5. huhtikuuta 2012
Kevyttä
Sipulikeittoa. 50 kaloria, täyttävä lautasellinen. Tänään 420kcal. Aion jäädä siihen.
Avomies lähti vanhemmilleen melkein heti kun tulin töistä. Helppo olla syömättä kun ei ole "sosiaalista painostusta", eli ei tarvitse syödä kun Avo syö. Toisaalta yksin ollessa ahmiminenkin on helpompaa, mutta tänään tuntuu hyvältä eikä ole mitään ahmimismielitekoja (*koputtaa puuta*). Keveä olo.
Lauantaina menen vanhemmille pariksi yöksi. Siinä on kaksi puolta:
1. Se on turvallinen paikka, jossa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jossa tunnen aina olevani rakastettu, siellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.
2. Siellä on ruokaa. Varsinkin nyt, pääsiäisenä, talo velloo suklaamunia, äiti kertoi ostaneensa minulle muutaman saunasiiderin, ja toki valmistetaan päivällistäkin. Pelkään kasvavani muodottomaksi möykyksi - tai no, onhan pyöreäkin muoto.
Isä on huomannut minun laihtuneen, ja on huomauttanut siitä pari kertaa. Tekee olon hirvittävän epämukavaksi, en halua että perheeni huomaa sitä. En halua heille harmia.
Avomies lähti vanhemmilleen melkein heti kun tulin töistä. Helppo olla syömättä kun ei ole "sosiaalista painostusta", eli ei tarvitse syödä kun Avo syö. Toisaalta yksin ollessa ahmiminenkin on helpompaa, mutta tänään tuntuu hyvältä eikä ole mitään ahmimismielitekoja (*koputtaa puuta*). Keveä olo.
Lauantaina menen vanhemmille pariksi yöksi. Siinä on kaksi puolta:
1. Se on turvallinen paikka, jossa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jossa tunnen aina olevani rakastettu, siellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.
2. Siellä on ruokaa. Varsinkin nyt, pääsiäisenä, talo velloo suklaamunia, äiti kertoi ostaneensa minulle muutaman saunasiiderin, ja toki valmistetaan päivällistäkin. Pelkään kasvavani muodottomaksi möykyksi - tai no, onhan pyöreäkin muoto.
Isä on huomannut minun laihtuneen, ja on huomauttanut siitä pari kertaa. Tekee olon hirvittävän epämukavaksi, en halua että perheeni huomaa sitä. En halua heille harmia.
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Kuvottava
Voi hyvä luoja tätä itseinhoa.
Aamulla oli ihan hyvä olo. Vatsa oli litteä ja kasvotkin näyttivät ihan kivalta.
Suunnittelin eläväni nätisti parilla sadalla kalorilla tänään, mutta...
Karkkia. Kolaa. Pizza.
Kuvotan itseäni. Kirjaimellisesti, peiliin katsoessa tulee fyysisesti paha olo.
Huomenna elän appelsiiniteellä ja mandariineilla.
Aamulla oli ihan hyvä olo. Vatsa oli litteä ja kasvotkin näyttivät ihan kivalta.
Suunnittelin eläväni nätisti parilla sadalla kalorilla tänään, mutta...
Karkkia. Kolaa. Pizza.
Kuvotan itseäni. Kirjaimellisesti, peiliin katsoessa tulee fyysisesti paha olo.
Huomenna elän appelsiiniteellä ja mandariineilla.
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Häpeäisin.
Nyt ulkoasu alkaa olla sellainen kuin haluan. Jossain vaiheessa luultavasti kyllästyn taas, mutta se on sitten sen ajan murhe. Nyt en jaksa enää keskittyä mokomaan.
-
Tänään... Toisen pomoni vanhemmat kävivät liikkellä, ja toivat pullaa mukanaan. Varsinkin se isä oli koko ajan kimpussani, tuputtamassa.
"Ota nyt tyttö pullaa! Tai on tässä muffinsejakin, jos tykkäät. Pitää sun tyttö hyvä jotain syödä, sulla on varaa lihoakin!"
Hymyile siinä sitten ja kieltäydy kohteliaasti. Ihan kuin en olisi viime aikoina syönyt pullaa monen muunkin tarpeiksi. Sitä paitsi en tykkää tytöttelystä.
"Paper taitaa olla vähän huono syömään", totesi pomo.
Pitäisikö syödä töissä muutakin kuin mandariini? Ei sillä, olen selittänyt että syön aamuisin paljon, ja illalla teen kunnon ruoan, joten päivällä ei tee mieli ruokaa. Eipä. Vatsa huutaa tyhjyyttään, hankala selitellä ettei ole nälkä. Mutta töihin en ota mitään ylimääräistä - se mandariini tai omena riittää kyllä, pakko riittää kun muuta ei ole.
Kuusi tuntia ei ole aika eikä mikään olla syömättä, varsinkin kun työ ei ole kovin fyysistä, myyntityötä vain. Kyllä minä pärjään. Hävettäisi olla pärjäämättä.
Oikeastaan hävettää olla olemassa.
-
Tänään... Toisen pomoni vanhemmat kävivät liikkellä, ja toivat pullaa mukanaan. Varsinkin se isä oli koko ajan kimpussani, tuputtamassa.
"Ota nyt tyttö pullaa! Tai on tässä muffinsejakin, jos tykkäät. Pitää sun tyttö hyvä jotain syödä, sulla on varaa lihoakin!"
Hymyile siinä sitten ja kieltäydy kohteliaasti. Ihan kuin en olisi viime aikoina syönyt pullaa monen muunkin tarpeiksi. Sitä paitsi en tykkää tytöttelystä.
"Paper taitaa olla vähän huono syömään", totesi pomo.
Pitäisikö syödä töissä muutakin kuin mandariini? Ei sillä, olen selittänyt että syön aamuisin paljon, ja illalla teen kunnon ruoan, joten päivällä ei tee mieli ruokaa. Eipä. Vatsa huutaa tyhjyyttään, hankala selitellä ettei ole nälkä. Mutta töihin en ota mitään ylimääräistä - se mandariini tai omena riittää kyllä, pakko riittää kun muuta ei ole.
Kuusi tuntia ei ole aika eikä mikään olla syömättä, varsinkin kun työ ei ole kovin fyysistä, myyntityötä vain. Kyllä minä pärjään. Hävettäisi olla pärjäämättä.
Oikeastaan hävettää olla olemassa.
torstai 29. maaliskuuta 2012
Mutta kuka minä olen?
Yritän pikkuhiljaa muokkailla tätä blogia kivemman näköiseksi, mutta se, että Avomies istuu vieressä katsomassa tv:tä tekee siitä vähän hankalaa. Tämä on jotain, jota en hänen tietoonsa halua. Lupaan kuitenkin, ettei blogi jää näin keskeneräisen näköiseksi.
Mietin, että olisi ehkä hyvä vähän valottaa taustaani ja elämääni. Koska tämä blogi tulee pääasiassa koskemaan syömis- ja parisudeongelmia, keskitytään tällä kertaa niihin kunnolla.
En osaa sanoa jotain "aloituspainoa", jolloin syömishäiriöni alkoi. Enkä todellakaan osaa sanoa tarkkaan koska se alkoi, se oli hyvin kaukana tietoisesta päätöksestä.
Aloin 14-vuotiaana laihduttaa, koska ihailin silloista tyttöystävääni, pitkää ja hoikkaa ilmestystä. Tunsin olevani pieni ja pullea, ja halusin vain vähän olla kapeampi.
Jotenkin ajauduin laihduttamaan epäterveellisesti, aloin ihailla sairaalloisen laihaa kehoa. Ehkä entinen ystäväni, jolla oli samankaltaisia ongelmia vaikutti tähän osaltaan - otin mallia, en halunnut jäädä laihdutuksessakin toiseksi. Tämä ystävä on sittemmin parantunut, ja nyt todellakin tunnen jääneeni toiseksi. Hänellä oli tahdonvoimaa taistella vastaan.
En ole tyypillinen syömishäiriöinen. En ole perfektionisti, lapsuuteni oli onnellinen, en ole koskaan ollut lihava, vaan aina normaalipaino-BMI:n alemmalla puoliskolla. En ole kokenut mitään traumatisoivia tapahtumia, joista ongelmani olisivat saaneet alkunsa. Ei, minä vain aloin laihduttaa, ihan vähän vain. Ihan vähän.
Viime kesänä luulin parantuneeni jo, söin kaloreista huolehtimatta, en omistanut vaakaa, joka olisi saanut tajuamaan tilanteen. Lihoin yli seitsemän kiloa. Söin hirveästi herkkuja, kun Avomies oli armeijassa ja sain syödä kaiken ihan yksin, ei tarvinnut jakaa mitään. Söin suunnattomia määriä, en varsinaisesti ahminut kerralla paljoa, mutta joka päivä jotakin korkeaenergistä, jossa ei kuitenkaan muita ravintoaineita ollut. Piilottelin herkkuja jos joku tuli kylään, koska halusin syödä kaiken itse.
Näin jälkeenpäin ajatellen se ei tosiaan ollut ihan tervettä.
Syksyllä aloin taas laihduttaa. Alunperin painotavoitteeni oli terveelliset 53kg, jossa olen nyt, mutta tavoite on jo laskenut 45 kiloon. En tiedä mihin voin pysähtyä. En tiedä haluanko pysähtyä.
-
Seurustelen. Tai oikeastaan olen avoliitossa. Olen asunut poikaystäväni kanssa yhdessä kaksi vuotta. Hän on ensimmäinen mieheni, aiemmin olen seurustellut neljän tytön kanssa. Olen panseksuaali.
Tämä ei ole helppo suhde. Tai olisi, jos minä en olisi vaikea. Viimeksi eilen tuli sanomista siitä, kun seksielämä ei ole tyydyttävää, siitä, kun kiukuttelen kaikesta enkä vaikuta mitenkään rakastavalta avovaimolta.
Itkuhan siinä tuli. Tahtoisin olla täydellinen, mutta ennen kuin kroppani on täydellinen, en voi olla sitä henkisesti. Jostain on luovuttava. Aliravitsemus on vienyt minulta kaikki seksihalut, ja silloin harvoin kun sitä harrastan, teen sen vain Avon mieliksi. Minulla ei ole fyysisestikään mitään haluja, ja inhoan tilanteita, joissa pitäisi olla vähissä vaatteissa muiden seurassa. Ja seksin harrastaminen luonnollisesti on tällainen tilanne.
Pelkään, että Avo kyllästyy minuun. Että hän löytää kauniimman, laihemman, yleisesti ottaen mukavamman tytön kuin minä. Yritän parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä, mutta se on vaikeaa kun kaikki ajatukset pyörivät siinä miltä näytän, omassa itsessäni. Syömishäiriö on itsekäs sairaus.
Pitkä postaus, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Nyt kun nämä yleisasiat on saatu pois alta voin alkaa kirjoittaa nykytilanteesta, päivistäni. Yritän saada asioista mielenkiintoisia, vaikka elämäni hyvin tylsää onkin.
Mietin, että olisi ehkä hyvä vähän valottaa taustaani ja elämääni. Koska tämä blogi tulee pääasiassa koskemaan syömis- ja parisudeongelmia, keskitytään tällä kertaa niihin kunnolla.
En osaa sanoa jotain "aloituspainoa", jolloin syömishäiriöni alkoi. Enkä todellakaan osaa sanoa tarkkaan koska se alkoi, se oli hyvin kaukana tietoisesta päätöksestä.
Aloin 14-vuotiaana laihduttaa, koska ihailin silloista tyttöystävääni, pitkää ja hoikkaa ilmestystä. Tunsin olevani pieni ja pullea, ja halusin vain vähän olla kapeampi.
Jotenkin ajauduin laihduttamaan epäterveellisesti, aloin ihailla sairaalloisen laihaa kehoa. Ehkä entinen ystäväni, jolla oli samankaltaisia ongelmia vaikutti tähän osaltaan - otin mallia, en halunnut jäädä laihdutuksessakin toiseksi. Tämä ystävä on sittemmin parantunut, ja nyt todellakin tunnen jääneeni toiseksi. Hänellä oli tahdonvoimaa taistella vastaan.
En ole tyypillinen syömishäiriöinen. En ole perfektionisti, lapsuuteni oli onnellinen, en ole koskaan ollut lihava, vaan aina normaalipaino-BMI:n alemmalla puoliskolla. En ole kokenut mitään traumatisoivia tapahtumia, joista ongelmani olisivat saaneet alkunsa. Ei, minä vain aloin laihduttaa, ihan vähän vain. Ihan vähän.
Viime kesänä luulin parantuneeni jo, söin kaloreista huolehtimatta, en omistanut vaakaa, joka olisi saanut tajuamaan tilanteen. Lihoin yli seitsemän kiloa. Söin hirveästi herkkuja, kun Avomies oli armeijassa ja sain syödä kaiken ihan yksin, ei tarvinnut jakaa mitään. Söin suunnattomia määriä, en varsinaisesti ahminut kerralla paljoa, mutta joka päivä jotakin korkeaenergistä, jossa ei kuitenkaan muita ravintoaineita ollut. Piilottelin herkkuja jos joku tuli kylään, koska halusin syödä kaiken itse.
Näin jälkeenpäin ajatellen se ei tosiaan ollut ihan tervettä.
Syksyllä aloin taas laihduttaa. Alunperin painotavoitteeni oli terveelliset 53kg, jossa olen nyt, mutta tavoite on jo laskenut 45 kiloon. En tiedä mihin voin pysähtyä. En tiedä haluanko pysähtyä.
-
Seurustelen. Tai oikeastaan olen avoliitossa. Olen asunut poikaystäväni kanssa yhdessä kaksi vuotta. Hän on ensimmäinen mieheni, aiemmin olen seurustellut neljän tytön kanssa. Olen panseksuaali.
Tämä ei ole helppo suhde. Tai olisi, jos minä en olisi vaikea. Viimeksi eilen tuli sanomista siitä, kun seksielämä ei ole tyydyttävää, siitä, kun kiukuttelen kaikesta enkä vaikuta mitenkään rakastavalta avovaimolta.
Itkuhan siinä tuli. Tahtoisin olla täydellinen, mutta ennen kuin kroppani on täydellinen, en voi olla sitä henkisesti. Jostain on luovuttava. Aliravitsemus on vienyt minulta kaikki seksihalut, ja silloin harvoin kun sitä harrastan, teen sen vain Avon mieliksi. Minulla ei ole fyysisestikään mitään haluja, ja inhoan tilanteita, joissa pitäisi olla vähissä vaatteissa muiden seurassa. Ja seksin harrastaminen luonnollisesti on tällainen tilanne.
Pelkään, että Avo kyllästyy minuun. Että hän löytää kauniimman, laihemman, yleisesti ottaen mukavamman tytön kuin minä. Yritän parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä, mutta se on vaikeaa kun kaikki ajatukset pyörivät siinä miltä näytän, omassa itsessäni. Syömishäiriö on itsekäs sairaus.
Pitkä postaus, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Nyt kun nämä yleisasiat on saatu pois alta voin alkaa kirjoittaa nykytilanteesta, päivistäni. Yritän saada asioista mielenkiintoisia, vaikka elämäni hyvin tylsää onkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)