Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.
Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.
Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.
Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.
Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.
Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.
Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.
Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.
Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.
En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.
---
Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.
