Hukuin nukuin heräsin

Olen ajatellut jotenkin parantuneeni, vaikka joka päivä inhoankin kehoani. Olen ajatellut parantuneeni, koska olen syönyt, ja syönyt, ja syönyt. Olen jättänyt kalorit laskematta ja menemättä vaa'alle, olen jättänyt mittanauhan kaappiin. Olen syönyt, ja ajatellut että voin syödä vähän lisää, kun kerran aloin syödä.

Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.

Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.


Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.

En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.

You're so fat you leave footprints in concrete

En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.

"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.

En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.

Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.

Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.

Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.