Olen sairas niin kipeä, sairas päästä jalkoihin

Juuh elikkäs. Muutaman kuukauden kirjoitustauko eikä vieläkään ole mitään sanottavaa.

Olen kipeä, flunssa, mikälie. Yskin keuhkoni pihalle ja niistän nenäni verille. Pitäisi päättää jaksanko mennä huomenna töihin vai lepäänkö vielä, enkä haluaisi mennä töihin koska olo on vetelä, mutten kehtaisi enää olla poissa, neljättä päivää sairaslomalla, kun muut joutuvat tekemään työni. Toisaalta onpa kiva mennä yskimään ja räkimään ruokiin, kahvilassa.

Sairaana olemisen hyvä puoli: en jaksa syödä. Ainoa mikä uppoaa on juustonmakuiset Tuc-keksit aamupalajuustolla, eikä niitäkään kovin montaa voi putkeen syödä. Ja teetä ja vettä sitruunamehulla.

Muuten jaksankin syödä sitten oikein reippaasti, oikea pikku pullaposki. Sietämätöntä.


Olen edelleen yksinäinen, kai enemmän kuin aikoihin. Ja itsetuhoinen, vaikken ikinä ole itsetuhoinen. Pari viikkoa olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että ottaisin auton ja ajaisin kallioleikkaukseen, heippa maailma, ei tuu ikävä. Mutten tee sitä kuitenkaan, olenhan pelkuri, ja salaa haluan nähdä onko tästä elämästä koskaan mihinkään.

Onneksi itseään voi satuttaa ja pysyä silti hengissä.

Avomies osti oikean partahöylän, sellaisen johon laitetaan oikeita irtoteriä, niitä, joilla kauniit tytöt tumblrissa viiltelevät.

En ole sellainen kaunis tyttö, mutta on ne tosi teräviä ne terät.

???

En mahdu enää suosikkishortseihini.

Ei mulla muuta.

You're so fat you leave footprints in concrete

En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.

"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.

En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.

Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.

Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.

Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.

I'm all lost in the supermarket

Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.

"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."

"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."


Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.

Taas kirkuu loisteputket

Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.

Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.


Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.

Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.

Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.

Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.

Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.


Yritän palata tänne useammin.

I'm fine

Voi hyvä luoja millainen ylitsevuotava ahdistus.

Sydän hakkaa miljoonaa ja tahtoisin vain ottaa sakset, joilla leikata paloja vatsasta ja reisistä. Avomies on tuossa parin metrin päässä toisella koneella, ja minä pidättelen itkua selän takana. En uskalla mennä yksin suihkuun, koska en välttämättä voi hillitä haluani naarmutella ihoa höylällä. Minä, joka en koskaan tee niin. En vain kestä tätä oloa.

Taidan heittää pienen juoksulenkin. Ehkä jos juoksen riittävän lujaa, ahdistus jää jälkeen ja pääsen karkuun.

//Juostu on. Ei helpota.

Moraaliongelma

Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.

Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.

Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.

En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.

Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.

Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.

Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.

Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.

Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.

Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.

Mihin minusta on

Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.

Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.

Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.


Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.

Itkeä salaa selän takana

En tiedä.

En tiedä, miten en pysty mihinkään, mitä itselleni lupaan.

Lupasin olla syömättä töissä mitään makeaa. Syön silti. Lupasin olla syömättä kuuden jälkeen, syön silti. Lupasin olla tänään syömättä töiden jälkeen yhtään mitään, söin silti.

Tiedän, että pian pitäisi olla mekkoon sopiva, olla kauniina serkun häissä, kun kerrankin on tilaisuus vähän laittautua. Tiedän, etten tule mitenkään olemaan kaunis kun syön ja syön ja turpoan.

Tilasin farkut. En saa niitä kiinni. Ja vaikka saisinkin, reidet näyttävät tavallistakin hirveämmiltä.

Kuuntelin, kun Avo jutteli Mumblessa pelikavereidensa kanssa. Kiehnäsin siinä kuulokkeissa, kuuntelin mitä ne muut puhuivat.
"[avo] ajattelee [pelikaverityttö]ä kun polkee muijaansa!"
Se pelasi sen tytön kanssa joskus aiemmin, sai sen kuvan, ja sydämiä viesteinä. Luulin että se oli unohdettu tyttö jo, mutta ei kai sitten. Tiedän, ettei minun pitäisi huolehtia, mutta... se on kaunis tyttö.
Ne muut pelikaverit, pojat, miehet, jakoivat yhteen aikaan tyttöystäviensä tai muiden sellaisten hoitojensa kuvia toisilleen. Ne kyselivät minun kuvaani, mutta ei, Avo ei halunnut näyttää. En saanut selville, miksi ei.

Vaikka kai minä sen tiedän. En ole mitenkään tarpeeksi viehättävä, ja onhan se noloa kun muilla on kauniita naisia ja Avolla vain... tällainen. Ruma. Lihava.

Ei luoja sentään miten paljon itseään voikaan inhota.
Tahdon pois.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Female hysteria

Vaihdan keskiviikkona työpaikkaa ja menen siis kahvilaan, kuten aiemmin kerroinkin. Huomenna kahdeksalta aamulla joudun työhöntulotarkastukseen, jossa siis tsekataan että olen kelvollinen työhöni. Lueskelin internetin maailmasta, mitä tuohon tarkastukseen kuuluu ja lietsoin itseni hysteeriseksi kesken työpäivän.

Punnitus.
Mittaus.


Paniikinaihe a) Enhän minä voi mennä näin lihavana sinne. Miten kehtaan muka astua vaa'alle, kun se näyttää yli 52 kiloa, varsinkin kun koko viikonloppu meni ihan ahmimiseksi. Salaa mielessäni ajattelin, että nyt olisi hyvä paikka ehkä saada jotain apua syömisongelmiin, mutta eihän kukaan ota minua tosissaan tässä painossa.

Paniikinaihe b) Mitä jos olenkin lyhyempi kuin luulen? Mitä jos olenkin pari senttiä lyhyempi jolloin BMI hyppää paljon ylemmäs kuin luulen sen olevan? Pitäisi laskea tavoitepainoa, joutuisin taistella vielä useamman kilon kanssa. Hirveä ajatus.

Onneksi ystäväni Usva kertoi, ettei omassa tarkastuksessaan joutunut mitatuksi saati punnituksi, ja rauhoituin vähän. Varmuuden vuoksi en kuitenkaan syö enää mitään. Tänään olen syönyt jo 325kcal, liikkunut 200kcal. Ei yhtään enää.


Ja toki joudun antamaan myös salmonellatestinäytteen, mutten sentään paikanpäällä.
Kakkaa purkkiin, jee!

---



Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
- Sitä, että tavoitepainoon päästyäni lihon kaiken takaisin.
Sitä, että Avomies ei pidäkään minun kropastani sitten kun itse olen siihen tyytyväinen.
Ja tietysti kaikkia terveysongelmia - osteopenia/poroosi, vitamiinien puutokset ja sitä kautta hiusten ja kynsien lähtö, lanugo, munuaisongelmat nestevajauksesta. Ainoa, jota en pelkää, on kuukautisten poisjäänti. Ihan sama, viekää pois, en halua!

Tiedän että voisin välttää painonnousun sekä kaikkia nuo terveysongelmat laihduttamalla terveelliseen tyyliin. Harmittaa ihan etten osaa sitä.

---



Otsikko tulee tästä - ihan hulvatonta, millaista lääketiede on ollut. Varsinkin tämä nauratti:

Women considered to be suffering from it exhibited a wide array of symptoms including faintness, nervousness, sexual desire, insomnia, fluid retention, heaviness in abdomen, muscle spasm, shortness of breath, irritability, loss of appetite for food or sex, and "a tendency to cause trouble".
Since ancient times women considered to be suffering from hysteria would sometimes undergo "pelvic massage" — manual stimulation of the genitals by the doctor until the patient experienced "hysterical paroxysm" (orgasm).

Vapaasti suomennettuna "Naiset joiden oletettiin kärsivän hysteriasta kokivat laaja-alaisesti oireita, mukaan lukien pyörrytystä, hermostuneisuutta, seksuaalista halua, unettomuutta, nesteturvotusta, vatsan raskautta, lihaskramppeja, hengästyneisyyttä, ärtyisyyttä, halun ruokaan tai seksiin vähentymistä, sekä "taipumusta aiheuttaa ongelmia".
Muinaisista ajoista saakka naiset, joiden oletettiin kärsivän hysteriasta, saattoivat joskus saada "lantiohierontaa" - manuaalista genitaalistimulaatiota lääkäriltä, kunnes potilas koki "hysteerisen kohtauksen" (orgasmin).

Olen selvästi hysteerinen noiden oireiden perusteella. Hoitomuoto taas kuulostaa ihan hyvältä :---D

Body control

Olen pohtinut syömishäiriötäni. Sitä, miksi se on ja miksi en siitä pääse eroon. Sitä, mitä siitä haluan.

Tuntuu, ettei nykyisellään syömishäiriöni ei ole enää juuri edes yhteydessä laihuuteen, kauneuteen. Se on enemmän tapa kontrolloida kaikkea, vahvistaa uskoa itseeni sen kautta, että pystyn olemaan syömättä, pystyn selviämään hengissä ravinnotta.

On siinä edelleen se laihuuden ihannointikin mukana, ajatus siitä, että olen kaunis ja haluttava laihana, että itsetuntoni olisi parempi, yada yada yada. En enää edes oikein usko siihen. Ihan sama miltä näytän, löydän aina jotain vikaa itsestäni. Aina jotain on liikaa, jotain liian vähän. Silti ei oikein kiinnosta parantua, ei vielä.


Positiivista on se, että olen kääntynyt siitä sairauden rakastamisesta sairauden tiedostamiseen ja sen puntarointiin. Ehkä tästä on matka vielä joskus ylöspäin.


---

Ai niin. En vietäkään vapaata kesää, pääsin sellaiseen pieneen kesäkahvilaan töihin. Pelottaa. Miettikää nyt, kahvila! Se on täynnä ruokaa, ruokaa jota minä teen. Syön varmaan yksin puolet pullavarastoista.

Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa

Kyseenalaistan parisuhteeni. Kaiken sen mitä meillä on. Olen ihan hukassa, ja keksin jatkuvasti syitä, miksi minun ei pitäisi olla tässä suhteessa. Kuitenkaan en pystyisi jättämään Avomiestä, rakastan sitä, enkä osaa kuvitella millaista elo olisi ilman, mutta joskus tuntuu pahalta.

Yksi syy tähän epäröintiin on Naapuri. Siitä saakka kun tänne muutimme, pari vuotta sitten, olen nähnyt tuota miestä miltei päivittäin, ainakin vähintään kerran viikkoon, kun se seisoo viereisen rapun ulko-oven edessä kahvikuppi toisessa kädessä ja toisessa tupakka. Ajan mittaan alettiin moikata, erään kerran oltiin Avon kanssa autolla liikenteessä yöllä, ja nähtiin tuo naapuri bussipysäkillä. Otettiin se kyytiin ja vietiin kotiin, kun kerran oli erittäin sama suunta, meillä vain kymmenisen metriä pidempi kotimatka, ha.

Kehitin Naapuriin oman pienen hassun "ihastuksen", sellaisen pikku päiväunen, jolla on kiva leikitellä. Se on mysteerimies, en tiedä sen nimeä, en ikää, en mahdollisesta parisuhteesta, en mitään muuta, kuin että se juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Että se käyttää melkein aina samoja leveälahkeisia farkkuja ja vihreää takkia. Että sillä on pitkä vaalea tukka, jota en ole koskaan nähnyt avoimena.

Nyt, kun Avon läsnäolo tuntuu pahalta, kun se sanoo liikaa asioita, jotka satuttavat, olen nähnyt useammankin kerran unta Naapurista. Ja joskus hereillä ollessakin kuvittelen ties mitä. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan naurettavalta, tuntematon ihminen kuitenkin, mutta jostain on saatava lohtua.

Avo ei edes tajua tekevänsä minulle pahan olon. Enkä minä sitä sille aio kertokaan. Olen yrittänyt, kun olen saanut kuulla olevani tyhmä, katsovani huonoja elokuvia, kuuntelevani huonoa musiikkia, syöväni huonoa ruokaa - kaikki mitä teen on huonoa - olen sanonut, että minulle tulee paha olo tuollaisista sanoista, tunnen olevani epäkelpo ja arvoton, mutta Avo ei lopeta. Se ei tunnu ymmärtävän, että olen tosissani. "Kerron vain totuuksia, ei siitä voi suuttua!"
En suostu uskomaan, että kaikki minun mielipiteeni olisivat huonoja. Ei se ole totta.

Joskus toivon, että Avo tekisi jotain, jolla saisin hyvän syyn lopettaa koko suhteen. Pettäisi tai vaikka hakkaisi.

Kuitenkin rakastan Avoa, pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden hänen kanssaan, ja olen onnellinenkin. Omassa päässäni se vika on, huonoina aikoina olen sitten tällainen.

Älkää nyt ajatelko, että Avo on maailman hirvein ihminen. Ei se ole, se on kultainen. Meillä on hyviäkin aikoja. Nyt ei vain ole yksi niistä. Nyt kaikki on kamalaa ja inhoan itseäni hirveästi tällaisista ajatuksista.



Tullessani keskustasta bussilla, näin Naapurin yksin baarin terassilla. Hetken toivoin, että en olisikaan hypännyt bussiin, vaan sattumalta kävellyt siitä terassin ohi, jäänyt siihen Naapurin kanssa istumaan. Tahtoisin tietää edes nimen.

You've got to accentuate the positive

Olen hirvittävän väsynyt inhoamaan itseäni, ja olenkin yrittänyt miettiä asioita joista itsessäni pidän. En ole niitä vielä kovin paljoa löytänyt, mutta jo niiden pohtiminen ja etsiminen saa vähän paremman fiiliksen aikaan. Vikoihin keskittyminen vie ihan hirveästi energiaa, oletteko huomanneet?

Nyt luvassa siis itseni kehumista!



Äly: Äly on yksi niitä harvoja asioita, joita en vähättele itsessäni. Ulkonäön, vaatteiden, mikä tahansa muun kehuminen tekee vähän hankalan olon, mutta päästäni pidän ihan rehellisesti, ja voin sen teille kertoakin. Sisällytän älyyn nyt vähän muutakin kuin ihan puhtaan älykkyyden, en jaksa pohtia erillisiä otsikoita.

En sano olevani mitenkään keskivertoa älykkäämpi (paitsi pakko vähän brassailla, että Tieteen Kuvalehden testissä ÄO:ni oli 123, kun keskiarvo on 100 ja Mensaan päästäkseen on oltava väh. 130), mutta kovin monilta tuntuu puuttuvan jo ihan se perus maalaisjärki, ja ainakin sitä koen omaavani. En mene lukkoon tilanteissa, joista selviäisi pienellä pohtimisella.

Puhun/kirjoitan/luen/kuuntelen sujuvasti englantia, ja suomea toki vielä paremmin. Olen oikeastaan vähän kielioppinatsi. Puhekieli on ihan okei, käytän sitä itsekin, mutta päätä särkee ilmeiset kielioppivirheet, yhdyssanavirheet ja sensellaiset. Nykynuorten tasolla äidinkielen hallitseminenkin tuntuu olevan älykästä, ja se on vähän surullista. Sen pitäisi olla ihan perusjuttu.

Seuraan uutisia ja olen kiinnostunut politiikasta. Hävettäisi, jos en osaisi keskustella ajankohtaisista asioista tai jos en tietäisi miten hallitus toimii. Inhoan sanattomaksi jäämistä.

Luen kirjoja. Kukaan ei enää tunnu lukevan kirjoja, ja olen useasti huomannut, että kirjoja lukemattomilla on huomattavasti huonompi mielikuvitus ja verbaliikka kuin kirjoja lukevilla. Toki aivan ymmärrettävää, en vain pysty käsittämään miten joku ei lue kirjoja.



Sosiaalisuus: Vaikka nykyisin nyhjäänkin aina yksin kotona ja vihaan ihmisiä, niin olen ylpeä siitä, että tulen toimeen kovin monenlaisten ihmisten kanssa. Siksi haluankin tehdä asiakaspalvelutöitä. Valmistuin ammattiin, jossa olisin päivät pitkät yksin, ja minusta se on ihan hirveä ajatus.
Haluan tutustua uusiin ihmisiin ja luoda kontakteja. Siedän myös varsin hyvin ihmisiä, joiden kanssa kemiat ei kohtaa ollenkaan - kihisen ehkä kiukusta sisälläni, mutta osaan kuitenkin kohdella ihmisiä hyvin.



Ulkonäkö: No tässä ei ole paljoa positiivista.
Ei vais, on minussa ihan kivojakin osia. Pidän kasvoistani yllättävän paljon. Meikattuna ainakin :'> Ja pidän lävistyksistäni ja siitä, että olen osannut ottaa lävistyksiä jotka juuri minun kasvoihini sopivat. Kulmakarvoistanikin tykkään nykyisin, nyt kun olen saanut ne kasvamaan kivaan muotoon.

Huomasin eräänä päivänä, että pidän ranteistani! Vaikka muuten olen massiivinen, ranteeni ovat aina olleet kapeat ja ranneluut selvästi tunnettavissa.



Muuta en oikein ulkonäöstä keksi. Enkä oikein muutenkaan. Vähän surullista, etten keksi kuin neljä asiaa joihin voin olla tyytyväinen.

Älä katso minua nyt

Seisoin suihkussa silmät kiinni, kuuma vesi valui päälleni. Olin rentona, en vetänyt vatsaa sisään kuten yleensä, nautin vain olostani.

Kun avasin silmät, näin Avomiehen seisovan suihkuverhon raossa katselemassa. Iski aivan järkyttävä häpeä ja nöyryytys - olin lihava! Olin lihavana Avon edessä!

Eihän tuollaisesta pitäisi panikoida. Rakkaansa edessä pitäisi voida olla oma itsensä eikä hävetä sitä mitä on. En minä voi. Vedän aina vatsaa sisään, yleensä yksinollessanikin, huomaamattani. En halua nukkua niin että Avo pitää käsiään ympärilläni, koska nukkuessani en luonnollisesti voi hallita läskejäni, ja Avo saattaisi siis huomata että olenkin oikeasti lihava.

Tiedän ihan tasan tarkkaan, että Avo on kyllä nähnyt minut ennenkin rentona läskeilemässä, peräti painavimmillanikin. Silti hävetti, etsin Avon ilmeestä merkkejä inhosta, ja mietin, kuinka voisin selittää läskini ja tehdä siitä leikkiä.

Voi miten paljon toivonkaan, että voisin olla ihan tavallisesti ihmisten seurassa, varsinkin Avomiehen. Se on yksi syy laihdutukselleni. En pysty olemaan itsevarma nyt, mutta ehkä sitten, kun ei ole enää läskiä jota joutuisin pidättelemään, ehkä sitten pystyn.

Jos pystyn, se on tämän kaiken ahdistuksen, kivun, itkun ja nälän arvoista.

Kuvottava

Voi hyvä luoja tätä itseinhoa.

Aamulla oli ihan hyvä olo. Vatsa oli litteä ja kasvotkin näyttivät ihan kivalta.

Suunnittelin eläväni nätisti parilla sadalla kalorilla tänään, mutta...
Karkkia. Kolaa. Pizza.

Kuvotan itseäni. Kirjaimellisesti, peiliin katsoessa tulee fyysisesti paha olo.


Huomenna elän appelsiiniteellä ja mandariineilla.