Hukuin nukuin heräsin

Olen ajatellut jotenkin parantuneeni, vaikka joka päivä inhoankin kehoani. Olen ajatellut parantuneeni, koska olen syönyt, ja syönyt, ja syönyt. Olen jättänyt kalorit laskematta ja menemättä vaa'alle, olen jättänyt mittanauhan kaappiin. Olen syönyt, ja ajatellut että voin syödä vähän lisää, kun kerran aloin syödä.

Tilanne on tismalleen sama kuin Avomiehen ollessa armeijassa, kolme vuotta sitten, kun lihoin suunnilleen puolessa vuodessa aivan hillittömän määrän. Kuvittelin ihan tosissaan parantuneeni syömishäiriöstä, kun ostin sipsiä karkkia jäätelöä pakastekakkua leipää limua viinaa, ja söin ja join ne mahdollisimman pian pois. En tajunnut ettei ole ihan normaalia, että työnsin daim-kakun pakastimen perukoille piiloon kun Avo ilmoitti tulevansa iltalomilla kotiin, ettei Avo haluaisi syödä sitä myös vaan saisin vetää sen itse kokonaan. Ettei ole ihan normaalia paistaa lettuja neljän hengen tarpeisiin ja syödä niitä kiireellä yksin pois, etteivät ne jää jääkaappiin homehtumaan.

Suunnilleen puoli vuotta tuota touhusin, sitten päädyin pitkästä aikaa syömishäiriöfoorumeille, ja homma loppui kuin seinään. Tai ei ihan - muutaman kerran vedin ruokaöverit ja oksensin kurkkuni haavoille, mutta sitten lopetin. Sitten aloin elää taas keitoilla ja teellä, vedellä ja auringonvalolla. Parissa kuukaudessa sain painoa pois ihan kiitettävästi, kun Avo oli vielä armeijassa eikä minun tarvinnut syödä esittääkseni tervettä. Sen parin kuukauden aikana en ollut töissä, joten saatoin maata nälästä heikkona sängyssä odottaen että nukahtaisin taas.


Niin. Olen samassa tilanteessa kuin tuon puoli vuotta. Töissä, kun työkaveri menee tupakalle, saatan napata pullan ja ahmia sen kuin en ikinä olisi ruokaa saanut, ja olla taas ihan normaalisti kun se työkaveri tulee takaisin. Ei sillä, ettenkö saisi töissä syödä pullaa tai ihan mitä tahansa, en vain kehtaa. Kotona varmistelen Avolta, onko jotain okei syödä. Voinkohan syödä näitä sipsejä, oonkohan liian lihava? Tietysti tiedän vastauksen, tietysti voin, tietenkään en ole, mutta on helpompi antaa itselleen lupa mässäillä kun saat luvan siltä, joka sitä mässäilyä joutuu katsomaan.

En minä ole parantunut, ei, olen mennyt ääripäästä toiseen, eikä se ole yhtään parempi. En aio jatkaa näin. Aion palata siihen toiseen ääripäähän, kiitos vain kysymästä, enkä aio antaa vittujakaan siitä että se on ihan yhtä naurettavaa.

You're so fat you leave footprints in concrete

En tiedä paljonko painan. Vuotta on kulunut neljä kuukautta, enkä ole käynyt kertaakaan vaa'alla. Viime viikolla yritin, uskalsin nousta vaa'alle, sydän pamppaillen.

"lo", terveisin vaaka. Patterit lopussa. No haista vittu sitte.

En ole hakenut uusia pattereita, sama kai tuo, en uskaltaisi käyttää sitä kuitenkaan. Sitä paitsi se on muutenkin hyvin epäluotettava toveri, voin käydä viisi kertaa peräkkäin ja se näyttää eri lukemaa, yli kilon heitoilla. Pitäisi kai ostaa uusi, mutta mistä minä tiedän onko se sitten yhtään parempi. Ja luultavasti se hajoaa painoni alla kuitenkin.

Varovaisen arvion mukaan painan kuitenkin yli 60 kiloa, taas, hyi helvetti, mitä. Olen turpea, pursuileva, kaksoisleuka-raskausmaha-thunderthigh-hirvitys. Löysin ulkoreidestäni raskausarpia, joita en muista ennen nähneeni. Olen oikeasti levinnyt niin paljon, että ihoni ei enää riitä käsittelemään sitä. Eivätkä aivoni, varsinkaan aivoni.

Tälle on pakko tehdä jotain ennen kuin kaikki leviää käsiin, ennen kuin minä leviän käsiin, vielä kun mahdun olemassaoleviin vaatteisiini. Avomies ei ymmärrä mitään laihdutusvouhkausta, ja pelkään saavani paskaa niskaan, ivailua ja naurua jos alan väsäillä kotona salaatteja ja keittoja, ja narinaa siitä kun ei koskaan syödä samaa ruokaa - Avomies ei syö mitään missä ei ole lihaa (.....huoh), ja vaikka söisikin, niin keitot on pelleilyä eikä salaattia voi joka päivä syödä. Olen googlaillut tässä vähän kasvisruokia, kevyt-sellaisia, mutta olen niin laiska ruoanlaittaja että hävettää.

Voisipa olla talvi ympäri vuoden, niin voisin kulkea paksuissa vaatekerroksissa, niin en joutuisi vihaamaan itseäni ihan koko ajan.

I'm all lost in the supermarket

Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.

"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."

"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."


Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.

She asks me why I'm just a hairy guy

Avomies on vanhemmillaan, joten voin huoletta kirjoitella. Täytin tumblrin queuen thinspiraatiokuvilla, niitä saa sataa sinne pikkuhiljaa, Avolta salaa, voin olla huoleti. (Tein uudenkin tumblrin, sellaisen yleisluontoisen ei-syömishäiriöisen, omalla naamallani ja ajatuksillani. Jos tahdot seurata, niin heitä kommentilla oma tumblrisi niin laitan viestiä tai seuraan tai jotain, en tahdo linkata sitä suoraan tänne. Pelkään liikaa jonkun tutun ihmisen yhdistävän minun naamani ja tämän blogin ja sitten kaikki onkin romuna.)

Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.

Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.

Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.

Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.

Mutta elämä on alla lumen ja jään

Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.

Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!

Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.

Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.

Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.

-

Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.

Taas kirkuu loisteputket

Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.

Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.


Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.

Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.

Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.

Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.

Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.


Yritän palata tänne useammin.

I'm fine

Voi hyvä luoja millainen ylitsevuotava ahdistus.

Sydän hakkaa miljoonaa ja tahtoisin vain ottaa sakset, joilla leikata paloja vatsasta ja reisistä. Avomies on tuossa parin metrin päässä toisella koneella, ja minä pidättelen itkua selän takana. En uskalla mennä yksin suihkuun, koska en välttämättä voi hillitä haluani naarmutella ihoa höylällä. Minä, joka en koskaan tee niin. En vain kestä tätä oloa.

Taidan heittää pienen juoksulenkin. Ehkä jos juoksen riittävän lujaa, ahdistus jää jälkeen ja pääsen karkuun.

//Juostu on. Ei helpota.

5 7 .

Vaikea saada mitään paperille näin pitkän tauon jälkeen. Ei ole ollut taas mitään sanottavaa. Elämä ei ole painanut päälle niin raskaasti että olisin tarvinnut tätä blogia mihinkään. Toivottavasti en silti ole unohtunut.

No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.

Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.

Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.

Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.

Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.

There are warehouses full of fucked up kids like you and me

Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.

Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.

Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.

Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.

Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.

Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.

Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.


Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.

Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.

En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.


---

Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.

Through all the emptiness that had become my home

On niin vaikeaa kirjoittaa, kun ei ole mistä kirjoittaa.

Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.

En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.

Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.

Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.

Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.

Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.

Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.

Mihin minusta on

Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.

Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.

Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.


Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.

Minä olen tyhjä.

Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.

Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.

Minä olen vähän siinä välimaastossa.

Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.

Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.

Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.

En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.

Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).

Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.

Muiden mielestä

Maanantaina Mia sanoi Facebookissa näin:

"katseltiin ihmisiä joilla on septumi, ja sitten katottiin siunki kuvaa, 
ja kaveri totesi että sopii tosi hyvin tuo koru, ja että hui kamala kun on laiha :o"

Ja eilen eräs kaveri kävi kylässä. Se istui sohvalla, ja kun kävelin siitä poispäin, se kysyi

"Ootko laihtunu jotenkin tosi paljon, sun jalat on paljon ohuemmat kun ennen?"

Näkyykö se sitten oikeasti? Se kymmenen kilon häviäminen? Tuota kaveria en ole nähnyt yli vuoteen, eli se muisti minut 61-kiloisena.
En osannut oikein vastata. Menin naurettavan vaikeaksi, kun olisin voinut sanoa että joo, oon laihtunut, koska en ole _laiha_ vaan ihan normaali, eikä se olisi herättänyt lisäkysymyksiä. Menin sekaisin sanoissani, enkä enää edes muista mitä vastasin. Suunnilleen "Ööö en kai en ainakaa tarkotuksella en tiiä, en oo kattonu."

Tänään töissä pomo sanoi, että minun ruumiinrakenteellani voi syödä pullaa niin paljon kuin ikinä jaksan, koska en näytä siltä että lihoisin kovin helposti. Selitä siinä sitten, että ei se oikeasti ole niin, ja että "en oikeastaan tykkää pullasta, en sillai halua syödä sitä paljoa". Enpä.

Avomies jotenkin jaksaa nykyisin kehua kovasti. Vähän aikaa sitten oli suuri kriisi, se ehdotti jo taukoa, mutta en antanut periksi, ja nyt kaikki on ihan hyvin. Se päivittäin muistuttaa rakastavansa minua, se sanoo että olen kaunis meikittäkin, se sanoo vartaloni olevan täydellinen. Vaikka tiedän, että voisin olla paljon parempikin, se lämmittää silti mieltä.

---

Kohta on joulu. Pelkään jo valmiiksi kaikkea sitä ruokaa ja juomaa. Aion päästä takaisin alipainoon (olin siinä päivän, sitten lihoin taas) ennen sitä, jotta voin edes kutakuinkin hyvillä mielin syödä jouluruokaa. Se on tärkeää.

Under

51,5kg. BMI 18,47.

Olen alipainoinen. Ihan vähän vain, mutta olen kuitenkin. Ja olen pudottanut painoa aika tarkasti 10kg. Menihän siihen yli vuosi, kaikkine takapakkeineen, mutta minä tein sen. En ole vielä lähelläkään sitä mitä haluan olla, mutta lähempänä kuitenkin kuin sitä mitä olin.

En tiedä, pitäsikö tästä nyt iloita vai ei. Pienenpieni paranemishalu takaraivossa vikisee, että olen idiootti eikä tämä ole asia josta kuuluu iloita, koska olen saavuttanut kaiken sairaalla, naurettavalla käytöksellä. Se hallitseva, sicko osuus päässäni on kuitenkin iloinen, joskin numerot näyttävät silti liian isoilta. 18 on naurettavan iso luku, kun ihmiset kerran selviävät hengissä paljon pienempinäkin. 17-painoindeksinenkin voi vielä näyttää ihan terveeltä. Varsinkin, jos sattuu olemaan kasa rasvaa ja ihoa, kuten minä. Lihakset ovat menneet menojaan, rasva jäi.

Inhottava, hyllyvä rasva.

Vielä minä sinut karistan.

Itkeä salaa selän takana

En tiedä.

En tiedä, miten en pysty mihinkään, mitä itselleni lupaan.

Lupasin olla syömättä töissä mitään makeaa. Syön silti. Lupasin olla syömättä kuuden jälkeen, syön silti. Lupasin olla tänään syömättä töiden jälkeen yhtään mitään, söin silti.

Tiedän, että pian pitäisi olla mekkoon sopiva, olla kauniina serkun häissä, kun kerrankin on tilaisuus vähän laittautua. Tiedän, etten tule mitenkään olemaan kaunis kun syön ja syön ja turpoan.

Tilasin farkut. En saa niitä kiinni. Ja vaikka saisinkin, reidet näyttävät tavallistakin hirveämmiltä.

Kuuntelin, kun Avo jutteli Mumblessa pelikavereidensa kanssa. Kiehnäsin siinä kuulokkeissa, kuuntelin mitä ne muut puhuivat.
"[avo] ajattelee [pelikaverityttö]ä kun polkee muijaansa!"
Se pelasi sen tytön kanssa joskus aiemmin, sai sen kuvan, ja sydämiä viesteinä. Luulin että se oli unohdettu tyttö jo, mutta ei kai sitten. Tiedän, ettei minun pitäisi huolehtia, mutta... se on kaunis tyttö.
Ne muut pelikaverit, pojat, miehet, jakoivat yhteen aikaan tyttöystäviensä tai muiden sellaisten hoitojensa kuvia toisilleen. Ne kyselivät minun kuvaani, mutta ei, Avo ei halunnut näyttää. En saanut selville, miksi ei.

Vaikka kai minä sen tiedän. En ole mitenkään tarpeeksi viehättävä, ja onhan se noloa kun muilla on kauniita naisia ja Avolla vain... tällainen. Ruma. Lihava.

Ei luoja sentään miten paljon itseään voikaan inhota.
Tahdon pois.

Yes I can

En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.

Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.

Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.

Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.



Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Kaikki menee vikaan.

Paino on vakiintunut 52-53 kilon välille. Toki mihinpä se siitä putoaisi, kun töissä syön napani täyteen pullaa.

Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.

Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.

Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".

---

Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.

Tuota alimmaista ihailin joskus 14-vuotiaana, kun ihanteeni oli luuranko. Nykyisin... En enää tiedä mitä ajatella. Nuo kuvat tekevät minut ihan hirveän surulliseksi.

Avomiehen reaktio kuviin oli "HYI VITTU!" Mitä siihen sanomaan? En ehkä edelleenkään panisi pahakseni jos näyttäisin alemman kuvan tytöltä (ylempi on jo minullekin liikaa - tai liian vähän). Mutta enhän minä sellaista voisi sanoa.

Mitä jos päädynkin joskus näyttämään tuolta, ja Avo ajattelee silloinkin "Hyi vittu"?

Taitaa olla turha pelko. Tällä itsekurilla.

---

En ole nähnyt Naapuria pitkään aikaan. Ehkä se on lopettanut tupakoinnin kun se ei ole koskaan ulkosalla. Tai sitten minä olen vain ihan väärään aikaan pihalla.

Viime yönä näin kyllä melko intensiivistä unta...

---

Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)

Female hysteria

Vaihdan keskiviikkona työpaikkaa ja menen siis kahvilaan, kuten aiemmin kerroinkin. Huomenna kahdeksalta aamulla joudun työhöntulotarkastukseen, jossa siis tsekataan että olen kelvollinen työhöni. Lueskelin internetin maailmasta, mitä tuohon tarkastukseen kuuluu ja lietsoin itseni hysteeriseksi kesken työpäivän.

Punnitus.
Mittaus.


Paniikinaihe a) Enhän minä voi mennä näin lihavana sinne. Miten kehtaan muka astua vaa'alle, kun se näyttää yli 52 kiloa, varsinkin kun koko viikonloppu meni ihan ahmimiseksi. Salaa mielessäni ajattelin, että nyt olisi hyvä paikka ehkä saada jotain apua syömisongelmiin, mutta eihän kukaan ota minua tosissaan tässä painossa.

Paniikinaihe b) Mitä jos olenkin lyhyempi kuin luulen? Mitä jos olenkin pari senttiä lyhyempi jolloin BMI hyppää paljon ylemmäs kuin luulen sen olevan? Pitäisi laskea tavoitepainoa, joutuisin taistella vielä useamman kilon kanssa. Hirveä ajatus.

Onneksi ystäväni Usva kertoi, ettei omassa tarkastuksessaan joutunut mitatuksi saati punnituksi, ja rauhoituin vähän. Varmuuden vuoksi en kuitenkaan syö enää mitään. Tänään olen syönyt jo 325kcal, liikkunut 200kcal. Ei yhtään enää.


Ja toki joudun antamaan myös salmonellatestinäytteen, mutten sentään paikanpäällä.
Kakkaa purkkiin, jee!

---



Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
- Sitä, että tavoitepainoon päästyäni lihon kaiken takaisin.
Sitä, että Avomies ei pidäkään minun kropastani sitten kun itse olen siihen tyytyväinen.
Ja tietysti kaikkia terveysongelmia - osteopenia/poroosi, vitamiinien puutokset ja sitä kautta hiusten ja kynsien lähtö, lanugo, munuaisongelmat nestevajauksesta. Ainoa, jota en pelkää, on kuukautisten poisjäänti. Ihan sama, viekää pois, en halua!

Tiedän että voisin välttää painonnousun sekä kaikkia nuo terveysongelmat laihduttamalla terveelliseen tyyliin. Harmittaa ihan etten osaa sitä.

---



Otsikko tulee tästä - ihan hulvatonta, millaista lääketiede on ollut. Varsinkin tämä nauratti:

Women considered to be suffering from it exhibited a wide array of symptoms including faintness, nervousness, sexual desire, insomnia, fluid retention, heaviness in abdomen, muscle spasm, shortness of breath, irritability, loss of appetite for food or sex, and "a tendency to cause trouble".
Since ancient times women considered to be suffering from hysteria would sometimes undergo "pelvic massage" — manual stimulation of the genitals by the doctor until the patient experienced "hysterical paroxysm" (orgasm).

Vapaasti suomennettuna "Naiset joiden oletettiin kärsivän hysteriasta kokivat laaja-alaisesti oireita, mukaan lukien pyörrytystä, hermostuneisuutta, seksuaalista halua, unettomuutta, nesteturvotusta, vatsan raskautta, lihaskramppeja, hengästyneisyyttä, ärtyisyyttä, halun ruokaan tai seksiin vähentymistä, sekä "taipumusta aiheuttaa ongelmia".
Muinaisista ajoista saakka naiset, joiden oletettiin kärsivän hysteriasta, saattoivat joskus saada "lantiohierontaa" - manuaalista genitaalistimulaatiota lääkäriltä, kunnes potilas koki "hysteerisen kohtauksen" (orgasmin).

Olen selvästi hysteerinen noiden oireiden perusteella. Hoitomuoto taas kuulostaa ihan hyvältä :---D

Body control

Olen pohtinut syömishäiriötäni. Sitä, miksi se on ja miksi en siitä pääse eroon. Sitä, mitä siitä haluan.

Tuntuu, ettei nykyisellään syömishäiriöni ei ole enää juuri edes yhteydessä laihuuteen, kauneuteen. Se on enemmän tapa kontrolloida kaikkea, vahvistaa uskoa itseeni sen kautta, että pystyn olemaan syömättä, pystyn selviämään hengissä ravinnotta.

On siinä edelleen se laihuuden ihannointikin mukana, ajatus siitä, että olen kaunis ja haluttava laihana, että itsetuntoni olisi parempi, yada yada yada. En enää edes oikein usko siihen. Ihan sama miltä näytän, löydän aina jotain vikaa itsestäni. Aina jotain on liikaa, jotain liian vähän. Silti ei oikein kiinnosta parantua, ei vielä.


Positiivista on se, että olen kääntynyt siitä sairauden rakastamisesta sairauden tiedostamiseen ja sen puntarointiin. Ehkä tästä on matka vielä joskus ylöspäin.


---

Ai niin. En vietäkään vapaata kesää, pääsin sellaiseen pieneen kesäkahvilaan töihin. Pelottaa. Miettikää nyt, kahvila! Se on täynnä ruokaa, ruokaa jota minä teen. Syön varmaan yksin puolet pullavarastoista.