She asks me why I'm just a hairy guy

Avomies on vanhemmillaan, joten voin huoletta kirjoitella. Täytin tumblrin queuen thinspiraatiokuvilla, niitä saa sataa sinne pikkuhiljaa, Avolta salaa, voin olla huoleti. (Tein uudenkin tumblrin, sellaisen yleisluontoisen ei-syömishäiriöisen, omalla naamallani ja ajatuksillani. Jos tahdot seurata, niin heitä kommentilla oma tumblrisi niin laitan viestiä tai seuraan tai jotain, en tahdo linkata sitä suoraan tänne. Pelkään liikaa jonkun tutun ihmisen yhdistävän minun naamani ja tämän blogin ja sitten kaikki onkin romuna.)

Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.

Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.

Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.

Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.

And I'm floating in a most peculiar way

Ihana vadelmainen heitti haasteella!


Säännöt:

Kiitä haasteen antajaa
Kiitos kiitos!

Haasta kahdeksan blogaajaa ja ilmoita siitä myös heille
Cicatrix
auringonsiemen
Mirilda
Usva
Sugar&sweet
Alisa

Ja sitten listoillani ei olekaan enempää aktiivisesti päivittäviä, joten kuuteen on tyytyminen. Toki minun puolestani voi ihan kuka vain tehdä tämän.

Tarinoi 8 randomia asiaa itsestäsi


1. Rakastan pitkiä hiuksia miehillä. Naamakarvat muutenkin on jees (kunhan ne on siistit eikä ihan jokasuuntaan rehottavat), mutta se tukka erityisesti. Eikä sen tarvitse olla mikään piiiitkäpitkä, mutta sellainen reilusti "normaalia miestentukkaa" pidempi. Mhmhmhmmmm.

2. Tukkajutusta huolimatta Henkka Hyppönen on ehkä yksi kuumimmista miehistä.

3. Ja miespuheista huolimatta katselen enemmän naisia "sillä silmällä".

4. Katsoin kerran dokumentin, jossa oli kehoonsa tyytymättömiä naisia, ei syömishäiriöisiä vaan esimerkiksi nainen, joka ei pitänyt rinnoistaan lainkaan ja sellaisia. Siinä ne naiset vietiin valokuvattavaksi ihmiselle, joka on kuvannut paljon syömishäiriöisiä korostaen hyviä puolia kehossa, ja antanut siten perspektiiviä omaan kehoon. Alastonkuvia siis. Minusta sellainen olisi hirveän hieno tilaisuus.

5. ...mutten keksi ainuttakaan ihmistä, jonka antaisin tuollaisen toteuttaa. Vieras olisi kamala, ja tuttu vielä kamalampi.  Ihan kaikessa ongelmiini liittyvässä olen ihan hukassa siinä, että tahtoisinko kertoa niistä jollekin tutulle, luotettavalle ihmiselle, vai ulkopuoliselle joka osaisi katsoa asioita eri tavalla.

6. Viihdyn toisen pomoni kanssa töissä hirveän hyvin, koska olemme molemmat vähän sosiaalivammaisia ja epäspontaaneja. Kumpikin ymmärtää, kun toisella on hirveä stressi monta päivää etukäteen siitä, että pitää vaikkapa lähteä baariin. En ole tavannut montaa ymmärtävää.

7. Rakastan avaruutta. En pysty edes avaamaan teille sitä, miten paljon kaikki maapallon ulkopuolinen kiehtoo. Suurin unelmani, oli se sitten miten lapsellinen tahansa, on päästä joskus avaruuteen. Eihän se tapahdu, mutta haaveilla saa.

8. Toinen ääripää, eli syvämeri, kiehtoo myös. Ajatelkaa nyt, maailman meristä ei ole tutkittu juuri mitään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että siellä on jotain hirviöitä.

No olipa nyt tylsiä juttuja.

//edit. 50. postaus! Yay!

Minä laulan tähän kauneuden

Kuinka ihanaa onkaan pitkästä aikaa meikata silmät tummasti, laittaa kauniit vaatteet ja lähteä ulos.

Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.

Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.

Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.

Minä olen tyhjä.

Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.

Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.

Minä olen vähän siinä välimaastossa.

Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.

Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.

Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.

En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.

Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).

Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Välittääkö joku sittenkin? + Q&A

Jestas.

En tiedä huijaako Blogger vai onko minulla kaksi anonyymiä lukijaa jotka kuitenkin näkyvät lukijamäärässä, mutta minua näyttäisi seuraavan 21 ihmistä. En ole koskaan saanut yhdellekään blogilleni näin montaa lukijaa! Jollain tapaa mukava tietää, että asiani kiinnostavat, mutta toisaalta surullista että kukaan kokee tarpeelliseksi lukea minusta ja ongelmistani. Ei kai kukaan ongelmaton lue muiden ongelmista huvin vuoksi.

Nyt teidän kahdenkymmenen yhden lukijan kunniaksi ajattelin, että voisin järjestää pienen kysymyspostauksen. En tiedä, onko kenelläkään mitään kysyttävää, mutta jos jotain on jäänyt hampaankoloon tai on jotain, mitä haluaisitte tietää muttette ole kehdanneet kysyä, nyt on tilaisuutenne! Ihan mitä tahansa. Henkilöllisyyteni mahdollisesti paljastavia vastauksia en voi luvata, mutta muuten haluan kertoa teille itsestäni kaiken mitä haluatte tietää.

Antaa palaa! Katsellaan vaikka viikon päästä josko muutama kysymys olisi tullut :>

---

Päivät 7, 8, 9 ja 10.

Elämän suuria haasteita

Otin Saippuakuplasta mallia ja olin nokkela. 30 päivän haaste -vastaukset löytyvät nykyisellään siis tuolta yläpalkista otsikolla Pimeät päivät. Tänään vuorossa Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

---

chrystal heitti minulle tällahisen haasteen:


 1. Mitä onnellisuus tarkoittaa sinulle?
- Se on autuutta, hyvää oloa ilman stressiä, rehellistä naurua, rakkaita ihmisiä. Sitä kun on helppo hengittää.

2. Kerro kolme kappaletta, jotka tuovat mieleesi muistoja, ja mitä muistot ovat?
- Leevi & the Leavings - Lähtölaskenta pieneen sydämeen. Se on minun ja Avomiehen alkuaikojen kappale. Niiden aikojen, kun meillä oli seksisuhde, aina kivaa ilman sen kummempaa sitoutumista. Kirjoitin kerran Avolle kirjeen, koska kukaan ei ollut kirjoittanut sille kirjettä, ja siihen liitin tuon kohdan "Yhtä hyvin tyydytä ei pelkkä ystävyys, lämpö eikä hellä poskisuudelma tai toisen läheisyys, kun siltä tuntuu..."
- Afroman - Because I got high. Katsoin joskus parhaan ystäväni kanssa Voicea, yläasteella. Siitä on siis ainakin viisi vuotta. Alkuun ei oikeastaan kiinnitetty huomiota koko videoon tai biisiin, mutta siitä riittikin sitten naurua pitkäksi aikaa. Mikäli arvostatte huonoa huumoria, katsokaa video ja kuunnelkaa lyriikat. Se on hulvaton edelleen. (Ja nykyisin osaan arvostaa myös Jayn & Silent Bobin esiintymistä videolla, siihen aikaan kun biisiin tutustuin, en edes tiennyt mokomista. Katsokaa elokuvat Clerks ja Clerks 2 sekä Jay & Silent Bob Strike Back. Ja ei, tuo ei tosiaan ole sellaista musiikkia jota kuuntelen normaalisti.)
- Alice Cooper - Poison. Ah, kuinka kliseinen draamabiisi. Kuuntelin tätä paljon kun ensimmäinen tyttöystävä 14-vuotiaana jätti minut :') Edelleen aina tuota kuunnellessa muistan sen hirvittävän katkeran ja surullisen fiiliksen, mutta en enää tunne samoin. Nyt muistot ovat jollain tavalla lämpimiä.

3. Mistä viidestä ulkonäköösi liittymättömästä asiasta itsessäsi pidät?
- Siitä, että luen kirjoja. Siitä, että tiedän aika paljon kaikkea melko turhanpäiväistä nippelitietoa. Siitä, että minulla on muitakin asioita kuin laihdutus, joihin suhtaudun intohimoisesti. Siitä, etten pelkää olla oma itseni. Siitä, että ihan oikeasti tulen toimeen erittäin monenlaisten ihmisten kanssa.

4. Kerro kolme asiaa, missä olet lahjakas (kuten laulaminen, piirtäminen, luistelu, kirjoittaminen, matematiikka...)
- No se nippelitiedon keräily :D Mieleeni vain jää kaikenlaisia hassuja pikku asioita. Koen olevani myös ihan hyvä valokuvaamaan. Opin myös uusia asioita melko helposti, riippuen toki vähän aiheesta. Matikkaa en opi ikinä vaikka pänttäisin lopun elämääni, mutta yleishyödyllisiä asioita kyllä.

5. Mitä mieltä olet abortista?
- Abortti on jees niin kauan kuin sitä ei käytetä ehkäisykeinona. Siis niin, ettei ehkäisystä huolehdita muuten, koska "ainahan voi tehdä abortin." Muuten naisella on täysi oikeus päättää kehostaan. En pidä sitä abortoitavaa solumöykkyä ihmisenä.

6. Minkä yhteiskunnallisen epäkohdan poistaisit, jos voisit?
- Voi, näitä on niin paljon... Saanko luetella monta? Luettelen silti. Haluaisin asepalveluksen vapaaehtoiseksi myös miehille, haluaisin kirkon eroon valtiosta, haluaisin kaikille tasavertaiset oikeudet (homot, heterot, yksinhuoltajat, lapset, vammaiset, ihan kaikki), haluaisin laillistaa eutanasian, haluaisin eläinten oikeudet ihan oikeasti Oikeuksiksi, haluaisin ulkomailta adoptoinnin olevan helpompaa/halvempaa, haluaisin vanhustenhuollon kohdalleen, haluaisin mielenterveyspalvelujen olevan helposti saatavissa... Lopetan tähän. Menee muuten loppuilta luettelemiseen.

7. Pidätkö lapsista? Haluaisitko niitä itse joku päivä?
- Koska juuri postasin eräälle foorumille tästä aiheesta, kopioin tekstini suoraan sieltä:

Ei kiitos.

Neljätoistavuotiaana ilmoitin äidille, että minulta on aika turha toivoa lapsenlapsia. Silloin se oli vähän yhteydessä siihen, että olin kiinnostunut vain naisista, mutta nyt miehen kanssa seurustellessani olen edelleen samaa mieltä, ja olen siinä suhteessa onnekas että mieheni ajattelee samoin.

En vain osaa suhtautua lapsiin. Minua jotenkin ahdistaa pienet lapset, kun niiden kanssa ei voi keskustella, niistä ei ymmärrä mitä ne haluavat, ne huutavat ja ovat hankalia. En näe vauvoja mitenkään söpöinä enkä mielelläni koske lapsiin, nehän voivat hajota.
En osaisi kasvattaa lasta.

Anoppi tuntui vähän pettyneeltä ja järkyttyneeltä kun ilmaisin kantani lapsienhankkimiseen. Avo kuitenkin tuki mielipidettäni joten en saanut mitään hirviöminiän leimaa :D

Siksipä en sure sitä, mitä laihdutus voi keholleni tehdä, ennemmin odotan että menkat häviäisivät. Tiedän kyllä että mieleni saattaa vielä muuttua, mutta jos lapsen haluaisinkin, mieluummin adoptoisin. En halua olla osallinen jo valmiiksi ylitäyden maailman kansoittamiseen.


8. Kerro 10 asiaa, mitä haluat elämässäsi ehtiä tehdä. En tarkoita suuria kuvioita kuten avioliittoa tai koulutusta, vaan yksittäisiä pieniäsuuria kokemuksia. Esim kokeilla nyrkkeilyä, käydä kuumailmapallolennolla, opetella soittamaan kitaraa jne.
- Haluan matkustaa junalla Moskovasta Kiinaan. Tehdä jotain todella spontaania. Kertoa vanhemmilleni ja pikkuveljelleni rakastavani heitä. Tehdä pikkuveljen kanssa joskus jotain kivaa, mennä vaikka huvipuistoon kahden kesken (kyllä, pikkuveljenikin on jo 18...). Vierailla Lappeenrannassa, Turussa, Tampereella, Hyvinkäällä, Oulussa ja Rovaniemellä ystäviä tapaamassa.
En oikeasti jaksa millään keksiä enempää. En oikein ole suunnitellut tai pohtinut tällaisia, nykyhetkikin on liian solmussa.

9. Mitä mietit ja tunnet kun näet juoppoja/kodittomia?
- Sääliä, myötätuntoa, surua. Henkilöstä riippuen ehkä pelkoakin, mutta sitä aika harvoin. Erääseen tiettyyn juoppoon kohdistuu sellaista surunsekaista ärtyneisyyttä.

10. Kuvailisitko itseäsi sporttiseksi/liikunnalliseksi? Miten se ilmenee/ei ilmene?
- Haha, en tosiaan! Liikun toki työmatkat pyörällä, mutta lukuisista "Nyt aloitan lenkkeilyn!" -lupauksista huolimatta istun mieluummin koneella puhumassa laihtumisesta kuin oikeasti tekemässä jotain sen hyväksi.

11. Jokin kokemus joka on opettanut sinulle jotain, jonka tunnet merkitykselliseksi?
- Varmaan koko elämääni eniten on vaikuttanut äidin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Äidillä oli hyvin vaikeaa, ja oireiden ollessa pahimmillaan olin ehkä 12-13 -vuotias. Pelkäsin että äiti tekee itsemurhan.
Myöhemmin äidin kanssa keskustellessani äiti sanoi, että olen hyvin samankaltainen luonteenlaadultani kuin äitikin, ja muistutti, että ei ole hyvä pitää omia huoliaan sisällään. Äiti teki niin mahdollisimman pitkään, ja läksi mielisairaalaan huilimaan. Äiti on opettanut. Äidin kehotus kertoa huolista on opettanut.



En haasta ketään vielä - juuri nyt ei ole riittävästi energiaa kysymysten miettimiseen. Yritän huomenna! Yritän huomenna myös kertoa siitä terveystarkastuksesta, nyt en vain mitenkään päin jaksa.

Katsokaa, se on kaunis!

Pakko hehkuttaa kun sain tehtyä blogista nyt sen näköisen kuin alunperinkin halusin! Aiemmin se oli sellainen "ihan okei", mutta nyt katselen omaa blogiani haltioissani :') Tuli hyvä.

Ei ole oikein ollut asiaa. Kaikki on tavallista, paino vaihtelee, ahmin ja nälkiinnyn. Ja kaikenlisäksi Avomies on jatkuvasti koneella kun se löysi jonkun uuden kivan pelin, joten enpä pääsisikään päivittämään. Luen kyllä uudet päivitykset, sen verran ehdin aina koneelle, mutta pahoittelen tätä omaa hiljaisuuttani.

Palaan asiaan.

Oikeinko rakastin vai kuten lauluissa

Kyseenalaistan parisuhteeni. Kaiken sen mitä meillä on. Olen ihan hukassa, ja keksin jatkuvasti syitä, miksi minun ei pitäisi olla tässä suhteessa. Kuitenkaan en pystyisi jättämään Avomiestä, rakastan sitä, enkä osaa kuvitella millaista elo olisi ilman, mutta joskus tuntuu pahalta.

Yksi syy tähän epäröintiin on Naapuri. Siitä saakka kun tänne muutimme, pari vuotta sitten, olen nähnyt tuota miestä miltei päivittäin, ainakin vähintään kerran viikkoon, kun se seisoo viereisen rapun ulko-oven edessä kahvikuppi toisessa kädessä ja toisessa tupakka. Ajan mittaan alettiin moikata, erään kerran oltiin Avon kanssa autolla liikenteessä yöllä, ja nähtiin tuo naapuri bussipysäkillä. Otettiin se kyytiin ja vietiin kotiin, kun kerran oli erittäin sama suunta, meillä vain kymmenisen metriä pidempi kotimatka, ha.

Kehitin Naapuriin oman pienen hassun "ihastuksen", sellaisen pikku päiväunen, jolla on kiva leikitellä. Se on mysteerimies, en tiedä sen nimeä, en ikää, en mahdollisesta parisuhteesta, en mitään muuta, kuin että se juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Että se käyttää melkein aina samoja leveälahkeisia farkkuja ja vihreää takkia. Että sillä on pitkä vaalea tukka, jota en ole koskaan nähnyt avoimena.

Nyt, kun Avon läsnäolo tuntuu pahalta, kun se sanoo liikaa asioita, jotka satuttavat, olen nähnyt useammankin kerran unta Naapurista. Ja joskus hereillä ollessakin kuvittelen ties mitä. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan naurettavalta, tuntematon ihminen kuitenkin, mutta jostain on saatava lohtua.

Avo ei edes tajua tekevänsä minulle pahan olon. Enkä minä sitä sille aio kertokaan. Olen yrittänyt, kun olen saanut kuulla olevani tyhmä, katsovani huonoja elokuvia, kuuntelevani huonoa musiikkia, syöväni huonoa ruokaa - kaikki mitä teen on huonoa - olen sanonut, että minulle tulee paha olo tuollaisista sanoista, tunnen olevani epäkelpo ja arvoton, mutta Avo ei lopeta. Se ei tunnu ymmärtävän, että olen tosissani. "Kerron vain totuuksia, ei siitä voi suuttua!"
En suostu uskomaan, että kaikki minun mielipiteeni olisivat huonoja. Ei se ole totta.

Joskus toivon, että Avo tekisi jotain, jolla saisin hyvän syyn lopettaa koko suhteen. Pettäisi tai vaikka hakkaisi.

Kuitenkin rakastan Avoa, pystyn kuvittelemaan tulevaisuuden hänen kanssaan, ja olen onnellinenkin. Omassa päässäni se vika on, huonoina aikoina olen sitten tällainen.

Älkää nyt ajatelko, että Avo on maailman hirvein ihminen. Ei se ole, se on kultainen. Meillä on hyviäkin aikoja. Nyt ei vain ole yksi niistä. Nyt kaikki on kamalaa ja inhoan itseäni hirveästi tällaisista ajatuksista.



Tullessani keskustasta bussilla, näin Naapurin yksin baarin terassilla. Hetken toivoin, että en olisikaan hypännyt bussiin, vaan sattumalta kävellyt siitä terassin ohi, jäänyt siihen Naapurin kanssa istumaan. Tahtoisin tietää edes nimen.

Girls on film

Juodessani tässä mustikkamuffinsin makuista valkoista teetä, mietin menneitä. Entisiä suhteita.

Teen maku toi mieleen entisen tyttöystävän, sen, jonka kanssa minulla oli pisin suhde. Ei sekään kestänyt kuin vajaat viisi kuukautta, mutta kuitenkin.

Se tyttö oli kesätöissä yhdessä maamme huvipuistoista, paistamassa hampurilaisia. Heräsin aina samaan aikaan kuin se tyttö, söimme aamiaisen, joimme mustikkamuffinsiteetä, tai jotain muuta samasta teevalikoimasta. Töistä kotiin tullessa sen hiukset tuoksuivat rasvalta. En voi juoda tuota teetä ajattelematta sitä tyttöä. En ajattele kaiholla, katkeruudella tai muutenkaan ikävästi - se oli hyvää aikaa sen minkä kesti, ja olemme edelleen ystäviä. Molemmilla on avomiehet.


Olen seurustellut neljän tytön kanssa. Tuo mustikkamuffinssityttö oli kolmas, ja samalla ensimmäinen julkinen suhteeni naisen kanssa. Kaksi ensimmäistä - ensirakkauteni ja se toinen - olivat salasuhteita, vain lähimmät kaverit tiesivät, vanhemmat eivät ollenkaan. Minulle se oli tuskaista, kun en koskaan ole mitenkään suuntautumistani salaillut tai kokenut sitä vääränä. Vaan enhän toki voinut painostaa kumpaakaan kertomaan kenellekään, tietenkään en.

Ensirakkaus oli juuri sitä mitä voi odottaa parilta viisitoistavuotiaalta, pahimmissa teiniangstin pyörteissä. Hellyyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta ilman häntä en luultavasti koskaan olisi sairastunut syömishäiriöön. En silti syytä häntä. Olemme edelleen kavereita, mutta emme juuri vapaa-ajalla tapaa. Silläkin on nyt mies.

Se toinen oli parhaita ystäviäni, vähän ajan sisällä lähennyimme hirvittävästi, ja minä tyhmä menin ihastumaan. Huono idea. Tuo tyttö oli masentunut, alkoholisti, jonkin aikaa oksenteli ruokansa, viilteli ja toki myös petti minua, ja minä ressukka yritin silti roikkua mukana. Minulle riitti siinä vaiheessa, kun tuo tyttö sanoi, ettei voi olla oma itsensä kuin kännissä. Hirvittävän riidan päätteeksi välimme katkesivat kokonaan, ja pari vuotta meni ilman mitään kontaktia. Viime kesänä sovimme kaiken, vietimme mukavan päivän yhdessä. Sitten meni taas puoli vuotta, kunnes viime kuussa lähdin ihan extempore tämän tytön kanssa baariin, ja nyt on ihan oikeasti tarkoitus tavata useammin. Ja arvatkaa mitä? Silläkin on mies!

Neljäs, viimeisin, oli ihana. Se oli kaikinpuolin mainio suhde, lukuunottamatta sitä, että rakastin salaisesti Avokkiani. Silloin asuimme vain kämppiksinä (joilla oli salainen seksisuhde), mutta minä olin rakastunut ja niin ilmeisesti oli Avomieskin, herra vain kiisti sen jatkuvasti, ja siksipä minä päätin yrittää jatkaa elämääni jonkun muun kanssa.
Kyllä, ihan rehellisesti ihastuin tuohon tyttöön, vietin ihania hetkiä hänen kanssaan, mutta lopulta minun oli lopetettava suhde. Huijasin itseäni ja huijasin tyttöä. En koskaan kertonut hänelle oikeaa syytä. Erosimme ystävinä.
Olemme edelleen ystäviä, aika ajoin tapaamme (ja tästä Avo on mustasukkainen, ei se usko ettei meillä enää ole yhtään mitään) ja yhä nautin hänen seurastaan. Tämä on oikeastaan ainoa suhde, jota ihan himpun verran kaipaan, se oli niin erilainen kuin nykyinen. En silti vaihtaisi.
Tämä tyttö on sentään edelleen kiinnostunut vain naisista, alkoi jo pelottaa että olen niin hirveä tyttöystävä ettei kukaan minun jälkeeni voisi toista naista ajatellakaan.



(On minulla ollut yksi mies ennen Avoakin, mutta... Seurustelimme kolme päivää, ja tuo jätti minut koska "tarvitsee jonkun lämpimän naisen, jonka kanssa voi viettää kaikki päivät" - okei, olin kylmä ämmä enkä hypännyt sänkyyn heti samantien. Myöhemmin sain tietää, että tuolla kaverilla oli tapana olla ihana ja hurmaava, kunnes sai tytön, kuksi ja jätti sitten. Hyvä näin.)

Ja käsi kädessä kuljemme

Vatsa oli tänä aamuna senttimäärältään pienempi kuin koskaan. Vaikka vaaka näytti edelleen inhottavia lukuja, mittanauha, ja peräti peilikuva piristi. Vatsani oli tasainen. Alavatsan pömppö ei näyttänyt hirveältä.

Nyt näyttää, mutta liekö tuo ihme. Hiilihappoiset juomat turvottavat kummasti (mutta kohta lähden silti hakemaan lisää Pepsi Maxia).


Hyvä päivä. Neljä tuntia kävelyä ympäri Messukeskusta. Tai laahustusta, mutta kuitenkin. Laskin kuluttaneeni sata kaloria tunnissa moisella raahustamisella, joten tämän päivän kaloreiksi jää kutakuinkin 120. Tosin syön varmaankin vielä illalla jotain, mutta alle viidensadan on hyvä.

Olin siis Avomiehen ja perheensä kanssa ModelExpossa. Oli hirvittävän mukavaa, ja entistä mukavammaksi sen teki se, että pidin Avoa kädestä. Hänellä on kovasti jotain julkisia hellyydenosoituksia vastaan, ja se, että siinä ihmispaljoudessa, ja varsinkin perheensä seurassa sain pitää häntä kädestä ja hän puristi takaisin eikä vetänyt kättään pois, teki minut aivan käsittämättömän onnelliseksi. Saatoin hymyillä typerästi.

Avo lähti vanhemmilleen grillaamaan. Onneksi, saa ressukka joskus edes kunnolla syödäkseen, ja minä saan oman rauhan hetken.


Kauppaan.


(Kaupasta tälle päivälle:
Kreikkalainen salaatti, n. 300kcal
Vadelmajäätelö, rasvaa 0,5%, 64kcal
Pepsi Max, jonka kaloreita en jaksa ajatella
Yhteiskalorit tälle päivälle siis n. 890, hyi hitto, mutta onneksi liikunnalla -400kcal.)

Onko yksin helpompaa

Joskus mietin, että miksi edes olen parisuhteessa. En tiedä johtuuko kärttyisyyteni vain siitä että menkkojen pitäisi alkaa lähipäivinä, mutta Avomiehen naama vitutti eilen aivan käsittämättömän paljon. Olin iloinen kun hän lähti vanhemmilleen, sain olla muutaman tunnin yksin.

Illalla Avo halusi lähteä ajelemaan kaupunkia ympäri, lähdin mukaan. Vikatikki. Kaupungilla kulki paljon nuoria, nättejä tyttöjä, ja Avon oli tietysti aina huomautettava kun näki hyvän perseen. Minulla hermot olivat jo valmiiksi kireällä, joten... No, en jaksanut alkaa rähjätä, mökötin. Suunnittelin, että kotiin päästyä katsoisin elokuvan, jonka alkua olin odottanut koko päivän, mutta en yksinkertaisesti sietänyt Avon olemassaoloa sen vertaa että olisin voinut jäädä katsomaan sitä leffaa. Painelin samantien nukkumaan ja toivoin että Avo ymmärtäisi pysyä poissa vierestäni. Ymmärsi.

Laihduttaminenkin olisi paljon helpompaa ilman parisuhdetta. Tiedän, kuulostan kamalalta. En ehkä ole täysin tosissani, mutta tietyssä mielentilassa ihan oikeasti harmittaa, että asumme yhdessä, tai että ylipäätään seurustelemme. Jo syömisongelmieni alkuaikoina odotin omaan kotiin pääsyä, jotta saisin pitää aina jääkaapin tyhjänä, oksentaa kun siltä tuntuu ja liimailla joka paikkaan thinspiraatiokuvia. Menetin sen, en ole koskaan asunut yksin, muutin suoraan vanhemmilta Avon kanssa yhteen.

En minä Avoa silti jättäisi, en jonkun vittumaisen sairauden takia, ei. Mutta tietty käytös herralta saa joskus ainakin puoliksi harkitsemaan sitä.

---

// 29.04. Liian suuri ahdistus, deletoin kuvat.

Eilen otettuja kuvia. Ei auta kuin toivoa ettei kukaan tunnista minua näistä - tosin en usko että kenelläkään tuntemallani tulisi edes mieleen lukea jotain ängstäysblogia.

Ensimmäisessä kuvassa vedän vatsaa sisään, toisessa olen vatsa rentona ja kolmannessa vedän taas sisään. En tosiaan osaa olla vetämättä vatsaani sisään, jouduin rentonaolokuvaa varten ajattelemaan, että "nyt rentona, anna vatsan olla, ei se mitään että olet paksu." Eli se minkä te tiedätte olevan laihistettu, on se mitä muut luulevat minun olevan normaalisti.

Helma heiluen

Pääsiäinen toi tullessaan kilon verran painoa. Ahdistus ei ole valtava, mutta liian suuri kuitenkin. Ahdistusta lievittää huomattavasti se, että vaikka paino nousikin, vyötärö ei levennyt. Vaikka olisi ihanaa nähdä vaa'assa pieniä lukuja, on vielä ihanampaa nähdä niitä mittanauhalla. Vaaka ei tiedä tarpeeksi minusta voidakseen kertoa totuuden.

Olin vanhemmilla pääsiäisen. Isä totesi Äidille minun olevan kutistunut, mutta hyvällä tavalla, etten ole mikään kukkakeppi sentään.
Voi Isä rakas, älä sano noin. Minusta tulee vielä kukkakeppi, enkä halua sinun surevan sitä.

-

Ostin päärynöitä. En tiedä miltä ne maistuvat, söin niitä viimeksi lapsena. Silloin en pitänyt niistä, mutta ehkä nyt jo. Vaikka sama se sinänsä pidänkö vai en, kaloreita ei ole paljoa ja tarvitsen töihin evästä.

Pistin myös vaatetilauksen menemään. Kolme mekkoa, kokoa XS. En tiedä mahdunko niihin. Kokotaulukon mukaan olen liian iso extrasmalliin, mutta liian pieni smalliin. Toisaalta saan paketin vasta tämän kuun lopussa tai toukokuun alussa, ja toukokuussa on ehkä liian viileää pitää mekkoja kuitenkaan - vielä on aikaa saada vyötäröltä ne kolme senttimetriä, jotka minussa on liikaa.


//22:17. Päärynä on hyvää, mutta kovin limaista! Pilkoin yhden valmiiksi jotten joudu aamulla hätäilemään sen kanssa. Hirveän aikaavievää puuhaa, kun mokomat palaset luiskahtelevat käsistä. Hyvää kuitenkin (mutta miksi niiden koostumus on rakeinen?)

Ehken kuulu joukkoon

Käväisin Syömishäiriöliiton foorumilla, ja hoksasin että kotikaupungissani on juuri aloitettu vertaistukiryhmä syömishäiriöisille. Täällä, minun pikku kaupungissani.

Henkinen kamppailu meneillään, että uskaltaisinko mennä vai olenko ihan huono sinne, olenko edes tarpeeksi sairas ja mitä jos minua vihataan. Ja varsinkin, mitä jos siellä on niitä langanlaihoja ihmisiä, jotka triggeroivat minua entisestään. Ja kun se on sekä sairastaville että paraneville, niin pelkään että olen ainoa joka ei ole valmis päästämään sairaudestaan irti.

Kuitenkin jollain tasolla moinen ryhmä voisi olla ihan hyväksi.

Joka tapauksessa olen jo missannut ensimmäisen tapaamisen, ellen useampiakin, joten pitäisi ottaa järjestävään tahoon yhteyttä mikäli sinne mielisin. En tiedä. Pitää pohtia tarkkaan. Tällä hetkellä miinuksia on enemmän.

Kevyttä

Sipulikeittoa. 50 kaloria, täyttävä lautasellinen. Tänään 420kcal. Aion jäädä siihen.

Avomies lähti vanhemmilleen melkein heti kun tulin töistä. Helppo olla syömättä kun ei ole "sosiaalista painostusta", eli ei tarvitse syödä kun Avo syö. Toisaalta yksin ollessa ahmiminenkin on helpompaa, mutta tänään tuntuu hyvältä eikä ole mitään ahmimismielitekoja (*koputtaa puuta*). Keveä olo.


Lauantaina menen vanhemmille pariksi yöksi. Siinä on kaksi puolta:

1. Se on turvallinen paikka, jossa minun ei tarvitse olla mitään muuta kuin olen, jossa tunnen aina olevani rakastettu, siellä on kokonaisvaltaisesti hyvä olo.

2. Siellä on ruokaa. Varsinkin nyt, pääsiäisenä, talo velloo suklaamunia, äiti kertoi ostaneensa minulle muutaman saunasiiderin, ja toki valmistetaan päivällistäkin. Pelkään kasvavani muodottomaksi möykyksi - tai no, onhan pyöreäkin muoto.

Isä on huomannut minun laihtuneen, ja on huomauttanut siitä pari kertaa. Tekee olon hirvittävän epämukavaksi, en halua että perheeni huomaa sitä. En halua heille harmia.

Mutta kuka minä olen?

Yritän pikkuhiljaa muokkailla tätä blogia kivemman näköiseksi, mutta se, että Avomies istuu vieressä katsomassa tv:tä tekee siitä vähän hankalaa. Tämä on jotain, jota en hänen tietoonsa halua. Lupaan kuitenkin, ettei blogi jää näin keskeneräisen näköiseksi.


Mietin, että olisi ehkä hyvä vähän valottaa taustaani ja elämääni. Koska tämä blogi tulee pääasiassa koskemaan syömis- ja parisudeongelmia, keskitytään tällä kertaa niihin kunnolla.


En osaa sanoa jotain "aloituspainoa", jolloin syömishäiriöni alkoi. Enkä todellakaan osaa sanoa tarkkaan koska se alkoi, se oli hyvin kaukana tietoisesta päätöksestä.
Aloin 14-vuotiaana laihduttaa, koska ihailin silloista tyttöystävääni, pitkää ja hoikkaa ilmestystä. Tunsin olevani pieni ja pullea, ja halusin vain vähän olla kapeampi.
Jotenkin ajauduin laihduttamaan epäterveellisesti, aloin ihailla sairaalloisen laihaa kehoa. Ehkä entinen ystäväni, jolla oli samankaltaisia ongelmia vaikutti tähän osaltaan - otin mallia, en halunnut jäädä laihdutuksessakin toiseksi. Tämä ystävä on sittemmin parantunut, ja nyt todellakin tunnen jääneeni toiseksi. Hänellä oli tahdonvoimaa taistella vastaan.

En ole tyypillinen syömishäiriöinen. En ole perfektionisti, lapsuuteni oli onnellinen, en ole koskaan ollut lihava, vaan aina normaalipaino-BMI:n alemmalla puoliskolla. En ole kokenut mitään traumatisoivia tapahtumia, joista ongelmani olisivat saaneet alkunsa. Ei, minä vain aloin laihduttaa, ihan vähän vain. Ihan vähän.

Viime kesänä luulin parantuneeni jo, söin kaloreista huolehtimatta, en omistanut vaakaa, joka olisi saanut tajuamaan tilanteen. Lihoin yli seitsemän kiloa. Söin hirveästi herkkuja, kun Avomies oli armeijassa ja sain syödä kaiken ihan yksin, ei tarvinnut jakaa mitään. Söin suunnattomia määriä, en varsinaisesti ahminut kerralla paljoa, mutta joka päivä jotakin korkeaenergistä, jossa ei kuitenkaan muita ravintoaineita ollut. Piilottelin herkkuja jos joku tuli kylään, koska halusin syödä kaiken itse.
Näin jälkeenpäin ajatellen se ei tosiaan ollut ihan tervettä.

Syksyllä aloin taas laihduttaa. Alunperin painotavoitteeni oli terveelliset 53kg, jossa olen nyt, mutta tavoite on jo laskenut 45 kiloon. En tiedä mihin voin pysähtyä. En tiedä haluanko pysähtyä.

-

Seurustelen. Tai oikeastaan olen avoliitossa. Olen asunut poikaystäväni kanssa yhdessä kaksi vuotta. Hän on ensimmäinen mieheni, aiemmin olen seurustellut neljän tytön kanssa. Olen panseksuaali.

Tämä ei ole helppo suhde. Tai olisi, jos minä en olisi vaikea. Viimeksi eilen tuli sanomista siitä, kun seksielämä ei ole tyydyttävää, siitä, kun kiukuttelen kaikesta enkä vaikuta mitenkään rakastavalta avovaimolta.

Itkuhan siinä tuli. Tahtoisin olla täydellinen, mutta ennen kuin kroppani on täydellinen, en voi olla sitä henkisesti. Jostain on luovuttava. Aliravitsemus on vienyt minulta kaikki seksihalut, ja silloin harvoin kun sitä harrastan, teen sen vain Avon mieliksi. Minulla ei ole fyysisestikään mitään haluja, ja inhoan tilanteita, joissa pitäisi olla vähissä vaatteissa muiden seurassa. Ja seksin harrastaminen luonnollisesti on tällainen tilanne.

Pelkään, että Avo kyllästyy minuun. Että hän löytää kauniimman, laihemman, yleisesti ottaen mukavamman tytön kuin minä. Yritän parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä, mutta se on vaikeaa kun kaikki ajatukset pyörivät siinä miltä näytän, omassa itsessäni. Syömishäiriö on itsekäs sairaus.


Pitkä postaus, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Nyt kun nämä yleisasiat on saatu pois alta voin alkaa kirjoittaa nykytilanteesta, päivistäni. Yritän saada asioista mielenkiintoisia, vaikka elämäni hyvin tylsää onkin.