Muistatteko tämän miehen? Minä muistan. Kohtasimme taas keskiviikkona Helsingin yössä.
Juttelimme pitkään kaikenlaisesta - koulusta, työstä, elämästä yleensä. Rakkaudesta Paul McCartneyn musiikkiin. Sitten etsiydyimme syrjään muilta seuralaisilta, istuimme lähekkäin, puhuimme parisuhteistamme ja siitä mitä niiltä kaipaamme. Ja molemminpuolisesti totesimme, että vaikka kumpikin on tyytyväisiä suhteessaan, tietynlainen lataus välillämme on olemassa, mutta ei se haittaa.
"On ihan okei että pitkässä parisuhteessa ihastuu toiseen ihmiseen välillä."
Ihastuu? Selvä sitten. En minä ole ihastunut, minä tahtoisin hänet vain sänkyyni, mutta lämmittäähän se mieltä että joku ajattelee minusta noin.
"Et varmaan edes tajua miten hyvännäköinen olet."
No en tosiaankaan tajua, mutta voi, miten hyvältä tuntuu kuulla tuollaista ihmiseltä, jolla ei ole mitään "velvollisuutta" sanoa noin. Avomieheltä odotankin tuollaista.
Sitten istuimme hetken hiljaa, hän tuijotteli kenkiään ja minä häntä. Nostin hänen leukaansa ja hups, suutelimme, ihan nopeasti. Pian sen jälkeen seuraamme liittyi taas muuta porukkaa, joten oltiin ihan nätisti sitten.
Kahden aikaan jengimme jatkoi matkaa toiseen baariin, ja tuo mies lähti hotellille nukkumaan jaksaakseen aamulla töihin. Baarin jonossa halasimme, pitkään, ja suutelimme vielä vähän pidempään. "Olet ihana", hän kuiskasi korvaani.
Ja sitten se inhottava tunnustus: aamulla en kärsinyt morkkiksesta, en tuntenut sydämessä niitä ilkeitä pistoja, jotka muistuttavat että nyt tuli taas tehtyä tyhmyyksiä. Ei mitään. Hymyilytti koko päivän, ja kotiin päästyäni harrastin uskomatonta seksiä Avokin kanssa, enkä piiloutunut peittoihin ja hävennyt alastomuuttani. Ehkä huono oikeutus, mutta works for me.
Pitäisi varmasti olla vihainen itselleni, mutta miten voisin olla vihainen itselleni samaan aikaan kun tunnen kerrankin, etten ole aivan susiruma.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
I'm fine
Voi hyvä luoja millainen ylitsevuotava ahdistus.
Sydän hakkaa miljoonaa ja tahtoisin vain ottaa sakset, joilla leikata paloja vatsasta ja reisistä. Avomies on tuossa parin metrin päässä toisella koneella, ja minä pidättelen itkua selän takana. En uskalla mennä yksin suihkuun, koska en välttämättä voi hillitä haluani naarmutella ihoa höylällä. Minä, joka en koskaan tee niin. En vain kestä tätä oloa.
Taidan heittää pienen juoksulenkin. Ehkä jos juoksen riittävän lujaa, ahdistus jää jälkeen ja pääsen karkuun.
//Juostu on. Ei helpota.
Sydän hakkaa miljoonaa ja tahtoisin vain ottaa sakset, joilla leikata paloja vatsasta ja reisistä. Avomies on tuossa parin metrin päässä toisella koneella, ja minä pidättelen itkua selän takana. En uskalla mennä yksin suihkuun, koska en välttämättä voi hillitä haluani naarmutella ihoa höylällä. Minä, joka en koskaan tee niin. En vain kestä tätä oloa.
Taidan heittää pienen juoksulenkin. Ehkä jos juoksen riittävän lujaa, ahdistus jää jälkeen ja pääsen karkuun.
//Juostu on. Ei helpota.
perjantai 4. lokakuuta 2013
5 7 .
Vaikea saada mitään paperille näin pitkän tauon jälkeen. Ei ole ollut taas mitään sanottavaa. Elämä ei ole painanut päälle niin raskaasti että olisin tarvinnut tätä blogia mihinkään. Toivottavasti en silti ole unohtunut.
No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.
Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.
Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.
Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.
Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.
No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.
Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.
Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.
Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.
Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.
sunnuntai 11. elokuuta 2013
There are warehouses full of fucked up kids like you and me
Toissaviikko oli ihana. Tutustuin ihmiseen, jonka olin tavannut kerran aiemmin, viisi vuotta sitten. Joka päivä aamuviiteen asti juttelimme Facebookissa, ihan mistä tahansa, eikä mikään aihe tuntunut liian suurelta tai vähäpätöiseltä. Ja, no, välillä viestien sisältö oli melko seksuaalissävytteistä, ehkä koin ihan pienen ihastuksen. Kaikki tuntui hyvältä ja meillä oli yhteys, ja olin niin onnellinen siitä että vihdoin minulla oli ystävä. Tiedätte, miten yksinäinen olen ollut.
Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.
Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.
Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.
Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.
Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.
Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.
Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.
Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.
En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.
---
Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.
Sunnuntaina vietin muutaman tunnin tuon ihmisen kanssa, enkä muista päivää jolloin olisin ollut yhtä hyvällä tuulella. Samalla kuitenkin tajusin, etten minä mitään ihastunut ole, vaan yksinkertaisesti suunnattoman onnellinen siitä, että on joku, jonka kanssa voin viettää aikaa, joku joka ei ole työkaveri tai Avomies.
Sitten kaikki levisi käsiin. Avomies oli jo koko viikon mustasukkaistellut siitä, että juttelen yöt läpeensä toisen miehen kanssa, ja myönnänkin että vähän laiminlöin parisuhdetta. Vetoan silti siihen, että olin vain niin hullaantunut uuteen ystävään.
Avo ei tosiaan ollut mielissään siitä, että vietin päivän tuon toisen miehen seurassa. Vaati saada nähdä viestit, joita olimme vaihtaneet, ja kuten sanoin, kaikki viestit eivät olleet ihan niitä viattomia viestejä kavereiden kesken. Ei se niitä lopulta lukenut, mutta kerroin omien epäsopivien viestieni pääkohdat. Avo sanoi ettei voi enää elää kanssani, eikä luottaa, ja että meidän on pakko erota koska olen valehteleva narttu. Itkin ja polvillani rukoilin anteeksiantoa, ja lopulta sain sen. Ehtona se, etten enää olisi missään yhteyksissä tuohon toiseen mieheen.
Ihmiseen, joka oli ensimmäinen irl-ystäväni pariin vuoteen.
Voin kertoa, ettei mikään koskaan ole tuntunut yhtä hirveältä. Miten kahden tärkeän ihmisen väliltä voi valita? Vedotkaa rauhassa siihen, että olen ollut Avomiehen kanssa melkein neljä vuotta, ja tuohon toiseen olin ehtinyt kiintyä vain viikon. Silti se oli uskomattoman vaikeaa.
Avo sanoi, etten saa enää koskaan salata mitään. Hetken käskyä kelattuani päätin, ettei minulla ole enää mitään menetettävääkään, ja kerroin koko helvetin syömishäiriöhistoriani - sen, minkä olen onnistunut pitämään salassa koko sen ajan kun olemme tunteneet. Kerroin, miten Avon ollessa armeijassa ahmin hillittömiä määriä ruokaa ja oksensin tai en, tai elin viikkokaupalla sokerittomilla limsoilla ja hedelmäsoseilla.
Ja Avo suhtautui hyvin. Lupasi tukea, lupasi lähteä lenkille kanssani jos haluan, lupasi syödä terveellisemmin jos se tekee minulle paremman olon. Se helpotti.
Nyt, viikon jälkeen, tuntuu ettei elämä ole elämisen arvoista.
- Olen monesti kirjoittanut siitä miten yksinäinen olen, mutta en ole tajunnut miten lohdutonta se oikeasti on, ennen kuin nyt, kun sain taas hetken kokeilla elämää, jossa en olekaan yksin. Kaipaan tuota ihmistä aivan suunnattomasti.
- Vaikka Avo väittikin antavansa anteeksi tyhmäilyni, se silti käyttäytyy paskamaisesti minua kohtaan (torstaina en osannut ratkaista ongelmaa Kelan asioiden kanssa, ja sain kuulla olevani vitun tyhmä ja idiootti, vaikka Avo itse ei tiennyt asiasta yhtään enempää. Kun seuraavana päivänä sanoin pahoittaneeni mieleni ja että anteeksipyyntö olisi aiheellista, Avo ilmoitti ettei aio pyytää anteeksi ja jätti aiheen sikseen). Välillä käy mielessä, olisiko kuitenkin järkevää erota. Sitten tajuan, ettei minulla olisi tosiaan enää ketään, ja hylkään ajatuksen.
- Kadun, että sanoin syömisongelmista mitään. Nyt tuntuu, että on elettävä roolin mukaan, ja että Avo tuomitsee syömiseni jotenkin, tein mitä hyvänsä. En tiedä mitä taas ajattelin kertoessani, salassapito on kuitenkin ollut ihan helppoa.
Olen saanut hallitsemattomia itkukohtauksia koko viikon. Töissä on välillä käytävä nurkan takana asiakkaiden silmiltä piilossa puremassa hampaita yhteen ja kuivaamassa silmiä vähän. Jatkuva puristava tunne rinnan ympärillä, en jaksa keskittyä mihinkään, jään vellomaan ajatuksissani. Mietin, olisiko kuolema helpompi vaihtoehto. Tai jos vain tekisin vähän pahaa itselleni, niin, että Avomies oikeasti tajuaisi miten helvetin paha minun on olla, kun sanat eivät näemmä uppoa tajuntaan.
En tosiaan tiedä mitä voin enää tehdä.
---
Ja juuri kun pääsin valittamasta ettei ole ystäviä ja ettei kukaan välitä, sain "mitä kuuluu" -viestin eräällä sivulla ihmiseltä, joka on ollut hyvänä tukena monessa asiassa. Pari postausta sitten kiittelin tätä ihmistä reality checkistä sairauden suhteen. Kiitos taas, M.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Through all the emptiness that had become my home
On niin vaikeaa kirjoittaa, kun ei ole mistä kirjoittaa.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän
Avomies ilmeisesti suunnitteli tänään jättävänsä minut.
Miten kauan sulla menisi että pääsisit musta yli jos erottaisiin? [En ehkä pääsisi, haluaisin ehkä kuolla.]
Vituttaa tää meidän suhde.
En halua erota, muttei tämä toimi.
Turhaudun joka päivä.
Riidellään vaan aina.
[Rakastan sinua.] Ei se auta jos tää suhde ei muuten vaan toimi.
Vika on ehkä minussa.
En tiedä mitä tälle voi tehdä.
Niin paljon hiljaista itkua, paniikkia, lupauksia muuttaa kaikki. Revin hiuksia päästäni ja mietin, mihin lähden pakoon jos kaikki loppuu.
Lopulta saatiin keskusteltua asiallisesti ja luulen kaiken olevan hyvin. Nyt täytyy vain yrittää olla paras mahdollinen.
---
Asiasta toiseen. Haluan kertoa, että tuossa viikko sitten viestittelin erään erittäin fiksun miehen kanssa, ja sen jälkeen olen kyseenalaistanut koko tämän typerän sairauden ja siinä roikkumisen ihan kokonaan. Kaikki typerät tekosyyni kumottiin ja puhuttiin järkeä. Vaikken ehkä tiedäkään oikein vielä mitä tehdä, olen kovasti iloinen tästä reality checkistä. Kiitos, M.
Miten kauan sulla menisi että pääsisit musta yli jos erottaisiin? [En ehkä pääsisi, haluaisin ehkä kuolla.]
Vituttaa tää meidän suhde.
En halua erota, muttei tämä toimi.
Turhaudun joka päivä.
Riidellään vaan aina.
[Rakastan sinua.] Ei se auta jos tää suhde ei muuten vaan toimi.
Vika on ehkä minussa.
En tiedä mitä tälle voi tehdä.
Niin paljon hiljaista itkua, paniikkia, lupauksia muuttaa kaikki. Revin hiuksia päästäni ja mietin, mihin lähden pakoon jos kaikki loppuu.
Lopulta saatiin keskusteltua asiallisesti ja luulen kaiken olevan hyvin. Nyt täytyy vain yrittää olla paras mahdollinen.
---
Asiasta toiseen. Haluan kertoa, että tuossa viikko sitten viestittelin erään erittäin fiksun miehen kanssa, ja sen jälkeen olen kyseenalaistanut koko tämän typerän sairauden ja siinä roikkumisen ihan kokonaan. Kaikki typerät tekosyyni kumottiin ja puhuttiin järkeä. Vaikken ehkä tiedäkään oikein vielä mitä tehdä, olen kovasti iloinen tästä reality checkistä. Kiitos, M.
perjantai 17. toukokuuta 2013
And I'm floating in a most peculiar way
Ihana vadelmainen heitti haasteella!
Säännöt:
Kiitä haasteen antajaa
Kiitos kiitos!
Haasta kahdeksan blogaajaa ja ilmoita siitä myös heille
Cicatrix
auringonsiemen
Mirilda
Usva
Sugar&sweet
Alisa
Ja sitten listoillani ei olekaan enempää aktiivisesti päivittäviä, joten kuuteen on tyytyminen. Toki minun puolestani voi ihan kuka vain tehdä tämän.
Tarinoi 8 randomia asiaa itsestäsi
1. Rakastan pitkiä hiuksia miehillä. Naamakarvat muutenkin on jees (kunhan ne on siistit eikä ihan jokasuuntaan rehottavat), mutta se tukka erityisesti. Eikä sen tarvitse olla mikään piiiitkäpitkä, mutta sellainen reilusti "normaalia miestentukkaa" pidempi. Mhmhmhmmmm.
2. Tukkajutusta huolimatta Henkka Hyppönen on ehkä yksi kuumimmista miehistä.
3. Ja miespuheista huolimatta katselen enemmän naisia "sillä silmällä".
4. Katsoin kerran dokumentin, jossa oli kehoonsa tyytymättömiä naisia, ei syömishäiriöisiä vaan esimerkiksi nainen, joka ei pitänyt rinnoistaan lainkaan ja sellaisia. Siinä ne naiset vietiin valokuvattavaksi ihmiselle, joka on kuvannut paljon syömishäiriöisiä korostaen hyviä puolia kehossa, ja antanut siten perspektiiviä omaan kehoon. Alastonkuvia siis. Minusta sellainen olisi hirveän hieno tilaisuus.
Säännöt:
Kiitä haasteen antajaa
Kiitos kiitos!
Haasta kahdeksan blogaajaa ja ilmoita siitä myös heille
Cicatrix
auringonsiemen
Mirilda
Usva
Sugar&sweet
Alisa
Ja sitten listoillani ei olekaan enempää aktiivisesti päivittäviä, joten kuuteen on tyytyminen. Toki minun puolestani voi ihan kuka vain tehdä tämän.
Tarinoi 8 randomia asiaa itsestäsi
1. Rakastan pitkiä hiuksia miehillä. Naamakarvat muutenkin on jees (kunhan ne on siistit eikä ihan jokasuuntaan rehottavat), mutta se tukka erityisesti. Eikä sen tarvitse olla mikään piiiitkäpitkä, mutta sellainen reilusti "normaalia miestentukkaa" pidempi. Mhmhmhmmmm.
2. Tukkajutusta huolimatta Henkka Hyppönen on ehkä yksi kuumimmista miehistä.
3. Ja miespuheista huolimatta katselen enemmän naisia "sillä silmällä".
4. Katsoin kerran dokumentin, jossa oli kehoonsa tyytymättömiä naisia, ei syömishäiriöisiä vaan esimerkiksi nainen, joka ei pitänyt rinnoistaan lainkaan ja sellaisia. Siinä ne naiset vietiin valokuvattavaksi ihmiselle, joka on kuvannut paljon syömishäiriöisiä korostaen hyviä puolia kehossa, ja antanut siten perspektiiviä omaan kehoon. Alastonkuvia siis. Minusta sellainen olisi hirveän hieno tilaisuus.
5. ...mutten keksi ainuttakaan ihmistä, jonka antaisin tuollaisen toteuttaa. Vieras olisi kamala, ja tuttu vielä kamalampi. Ihan kaikessa ongelmiini liittyvässä olen ihan hukassa siinä, että tahtoisinko kertoa niistä jollekin tutulle, luotettavalle ihmiselle, vai ulkopuoliselle joka osaisi katsoa asioita eri tavalla.
6. Viihdyn toisen pomoni kanssa töissä hirveän hyvin, koska olemme molemmat vähän sosiaalivammaisia ja epäspontaaneja. Kumpikin ymmärtää, kun toisella on hirveä stressi monta päivää etukäteen siitä, että pitää vaikkapa lähteä baariin. En ole tavannut montaa ymmärtävää.
7. Rakastan avaruutta. En pysty edes avaamaan teille sitä, miten paljon kaikki maapallon ulkopuolinen kiehtoo. Suurin unelmani, oli se sitten miten lapsellinen tahansa, on päästä joskus avaruuteen. Eihän se tapahdu, mutta haaveilla saa.
8. Toinen ääripää, eli syvämeri, kiehtoo myös. Ajatelkaa nyt, maailman meristä ei ole tutkittu juuri mitään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että siellä on jotain hirviöitä.
No olipa nyt tylsiä juttuja.
//edit. 50. postaus! Yay!
//edit. 50. postaus! Yay!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)