Vaikea saada mitään paperille näin pitkän tauon jälkeen. Ei ole ollut taas mitään sanottavaa. Elämä ei ole painanut päälle niin raskaasti että olisin tarvinnut tätä blogia mihinkään. Toivottavasti en silti ole unohtunut.
No, otsikko. 57. 57 kilogrammaa oli maanantain luku, kun uskalsin viimein seistä vaa'alla niin kauan, että lukujen nousu pysähtyi. En ehkä koko kesänä käynyt vaa'alla kuin kerran parissa viikossa, ja silloinkin hyppäsin joka kerta pois kun luku alkoi nousta kohti ahdistavia lukemia.
Nyt en hypännyt, ja se saattoi olla virhe. Tunsin fyysisesti sen miten romahdin henkisesti. Vatsa vääntyi solmuun, henkeä ahdisti ja silmissä sumeni. Hämmentävä reaktio, mutten uskonut lihoneeni niin.
Tiedän, että kuulostaa ihan typerältä valittaa siitä, että on lihonut vuodessa viisi kiloa. Eihän se ole juuri mitään, varsinkin kun olen edelleen vahvasti normaalipainoinen. Mutta, no, tiedättehän. Minä en halua olla lähellekään normaalipainoinen, ja se, että olen lihonut takaisin puolet siitä mitä sain jo kerran laihdutettua, musertaa hiljalleen paremmaksi kasvaneen itsetunnon perustuksilleen.
Kummallisesti ruoka, syöminen, laihtuminen valtasivat ajatukset heti vaa'alla käynnin jälkeen, ja sille tielle jäin. Yritin karistaa nuo ajatukset ja jatkaa syömistä niin kuin ennenkin, mutta ihan alitajuisesti, huomaamatta aloin taas jättää leivältä voin pois, pidentää ruokailuvälejä, mennä nälkäisenä nukkumaan, laskea kaloreita. En edes valehtele tai liioittele, kaikki tuo oli oikeasti alitajuista paluuta takaisin siihen, mitä olen vuosikaudet tehnyt, en nähnyt siinä mitään erityistä. Eilen, kun vatsa kuristen vakuuttelin avokille, ettei ole nälkä, heräsin tähän taas.
Heräsin, mutten ole aikeissa lopettaa. Tämä on sitä vanhaa, turvallista, hallittua, ja minä rakastan nälkää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti