Olen pohtinut syömishäiriötäni. Sitä, miksi se on ja miksi en siitä pääse eroon. Sitä, mitä siitä haluan.
Tuntuu, ettei nykyisellään syömishäiriöni ei ole enää juuri edes yhteydessä laihuuteen, kauneuteen. Se on enemmän tapa kontrolloida kaikkea, vahvistaa uskoa itseeni sen kautta, että pystyn olemaan syömättä, pystyn selviämään hengissä ravinnotta.
On siinä edelleen se laihuuden ihannointikin mukana, ajatus siitä, että olen kaunis ja haluttava laihana, että itsetuntoni olisi parempi, yada yada yada. En enää edes oikein usko siihen. Ihan sama miltä näytän, löydän aina jotain vikaa itsestäni. Aina jotain on liikaa, jotain liian vähän. Silti ei oikein kiinnosta parantua, ei vielä.
Positiivista on se, että olen kääntynyt siitä sairauden rakastamisesta sairauden tiedostamiseen ja sen puntarointiin. Ehkä tästä on matka vielä joskus ylöspäin.
---
Ai niin. En vietäkään vapaata kesää, pääsin sellaiseen pieneen kesäkahvilaan töihin. Pelottaa. Miettikää nyt, kahvila! Se on täynnä ruokaa, ruokaa jota minä teen. Syön varmaan yksin puolet pullavarastoista.
Olen aivan varma että pääset vielä joskus sinne ylöspäin, jos vain ikinä haluat :)!
VastaaPoistaOnnea työpaikasta ^^!
Kiitos! Vähän jännittää, mutta ihan kiva kuitenkin saada palkkatyötä.
Poistaooh samaistuminen. tuo että aina löytää kuitenkin jotain vikaa, siksi mullakin loppui painon kyttääminen jossain vaiheessa täysin, se laski kuitenkin, mutta mitään tavoitepainoja oli turha asetella kun ei kuitenkaan olisi ollut tyytyväinen. mäkään en ollut enää peiliin kattoessa varma, että tykkäsinkö mä ees näkemästäni, kun vaikka luut alkoi tulla selvemmin esiin, mutta silti oli vaan jatkettava. ajatus, että lopettaisi syömisen kontrolloinnin, hui. kaikkihan leviäisi käsiin. ei voisi kuvitellakkaan syövänsä ajattelematta, ihan miten sattuu, siinähän sekoaisi eikä pystyisi keskittyä enää mihinkään tai tarttua mihinkään, en varmaan pystyisi pyykkäämään tai katsomaan televisiota jos vain "unohtaisin" ruokakontrollin.
VastaaPoistaja just tuo ettei kiinnosta parantua, ei vielä, mutta kun joku kysyy että milloin sitten, en osaa kyllä vastata oikein siihenkään. enkä itse ainakaan ole ikinä ajatellut vakavasti paranemista, kun en ole itseäni sairaaksikaan ikinä kokenut:D
ainiin, sun blogi on kiva <3
Juuri näin! Minä nyt en ole vielä mitenkään päin niin laiha että luut sen suuremmin näkyisivät, mutta tiedän että vaikka saisin joka ikisen luuni näkyviin, en olisi sen onnellisempi saatika tuntisi itseäni kauniimmaksi. On vain niin kovin turvallista laskea kaloreita, purkaa niihin jännitys ja huolestuminen.
PoistaKiitos kehuista, sinunkin blogisi on kiva! (olen vain hirveän laiska kommentoimaan .__.)