I'm all lost in the supermarket

Avomies pyysi eilen käymään kaupassa ja tuomaan sipsiä. Kaupasta tullessani menin sänkyyn itkemään. Avomies tuli lohduttamaan ja kysymään mikä surettaa.

"Ahdistaa niin paljon mennä johonkin sipsihyllylle jos joku näkee, tuntuu että kaikki tuijottaa ja ajattelee että vittu mikä läski, jouduin kiertämään ylimääräisen lenkin hyllyjen välissä koska liian lähellä sipsihyllyä oli kaksi miestä enkä vaan voinut mennä sinne, näin pikkuveljen bändikaverin mutten voinut moikata ettei se näe mitä mulla on ostoskorissa., oon niin huono kaikessa, vitun epäonnistuja, en uskalla mennä edes kauppaan yksin."

"Olisit sanonut että ahdistaa niin olisin tullut mukaan, oon sanonut että sun pitää kertoa näistä jutuista mulle."


Tuollaisina hetkinä olen ihan iloinen siitä, että kerroin syömishommista Avolle. Voin parkua ihan vapaasti.

She asks me why I'm just a hairy guy

Avomies on vanhemmillaan, joten voin huoletta kirjoitella. Täytin tumblrin queuen thinspiraatiokuvilla, niitä saa sataa sinne pikkuhiljaa, Avolta salaa, voin olla huoleti. (Tein uudenkin tumblrin, sellaisen yleisluontoisen ei-syömishäiriöisen, omalla naamallani ja ajatuksillani. Jos tahdot seurata, niin heitä kommentilla oma tumblrisi niin laitan viestiä tai seuraan tai jotain, en tahdo linkata sitä suoraan tänne. Pelkään liikaa jonkun tutun ihmisen yhdistävän minun naamani ja tämän blogin ja sitten kaikki onkin romuna.)

Noin muuten elämä rullaa ihan niin kuin aiemminkin. Pöydällä on karkkia, en osaa olla syömättä, en osaa laittaa niitä piiloon, oikeastaan vedän niitä kaksin käsin jotta ei tarvitse sitten syödä Avon nähden kun se tulee kotiin, vaikka se niitä haki ihan pyytämättä, toi minulle niitä joista tietää minun pitävän.

Sormia paleltaa, oikeastaan paleltaa kokonaisvaltaisesti, on villasukat ja villapaita ja kylpytakki ja collegehousut, tämä kämppä on liian iso ja kylmä, tietokoneessakin on liian tehokkaat tuulettimet että se lämpenisi ja voisin pitää varpaita sen päällä.

Hipelöin koko ajan hiuksiani, ne ovat kasvaneet valtavasti, saan ne sievälle pikku letille. Äsken laitoin saparot, sitten kaksi lettiä, sitten nutturan, ja olin iloinen siitä, että minussa on edes joku sellainen asia, josta pidän. Tahtoisin oikeastaan muuttaa niitäkin, vaalentaa vähän, luonnollinen värini on vähän tunkkainen, mutta ehkä odotan kesää ja sitä että aurinko vaalentaa itsestään, en jaksa lähteä värjäysrumbaan kun siitä pääsin eroon.

Löpisen ja jaarittelen. Menen pois.

Mutta elämä on alla lumen ja jään

Matkailu suoritettu suunnilleen kunnialla.

Tapasin Usvaa, enkä ihan oikeasti voi käsittää kuinka voi olla edes olemassa noin kultainen ihminen, saatika että minulla on sellainen ystävänä. Harkitsen vakavasti lähemmäs muuttamista, koska onhan se nyt ihan arsesta tavata puolentoista vuoden välein, niin kuin nyt. Avomieskin rakastui Usvaan, joten ehkä saan sen vielä joskus vakuuteltua siitä että muuttaminen on hyvä idea!

Tapasin lauman maailman herttaisimpia miehiä, niitä Avomiehen kavereita. Ei ahdistanut ihan kauheasti, sain 'olen ruma en voi mennä mihinkään' -kohtauksen jo hotellilla alta pois, joten pystyin olemaan ihan normaalien ihmisten tavoin, siis hautautumatta takin sisään häpeämään.

Tapasin myös pakollisia syöminkejä. Hnngh, yritä siinä nyt olla ihan calm kun pitää ruokailla melkein vieraiden ihmisten seurassa, ja kun se ruoka on jäätävän kokoinen hampurilainen ja ranskalaisia ja coleslaw'ta (mikä se on suomeksi, ihan kaalisalaattiko?). Söin sen hampurilaisen, pari haarukallista salaattia ja muutaman ranskalaisen, ja olin sitten ihan oikeasti täynnä eikä tarvinnut huijata, ja sain osakseni hämmästelyä - miten niin oot täynnä, etkö muka jaksa enempää, tollanen linnunannos, anna mä syön noi perunat. Toisaalta ajattelin että jee, pieni ruokahalu equals pieni ihminen, mutta sitten se hämmästely että etkö muka jaksa enempää sai ajattelemaan, että näytänkö minä nyt sitten siltä, että minun pitäisi kyllä jaksaa enemmän, olenko niin suuri että vatsanikin pitäisi vetää mahdottomasti ruokaa. En tiedä.

Ja tietysti tapasin hotellin kokovartalopeilin ja epäedullisen valaistuksen, ja näytin kasalta muhkuroita ja möykkyjä ja makkaroita. Taas kävi Avoa sääliksi, kun vääntelehdin ja kääntelehdin peilin edessä ja vaihdoin vaatteita tuhanteen kertaan ja kyselin näytänkö rumalta, näytänkö lihavalta, kehtaanko lähteä mihinkään. Et, et, kehtaat.

-

Tumblrin self harm- ja itsemurhakuvat ovat vetäneet tällä viikolla puoleensa.

Taas kirkuu loisteputket

Oopsie. Yli kaksi kuukautta kirjoittamatta mitään. Onneksi en ole erityisen itsetuhoinen, ei tarvitse pelätä että olisin kuollut.

Toisen pöytäkoneen hankkimisen jälkeen en ole juuri läppäriä käyttänyt, ja kun Avomies istuu toisella koneella puolen metrin päässä, en ihan äkkiä lähde tänne kirjoittelemaan. Nyt se nukkuu, ja yritän painaa näppäimiä mahdollisimman hiljaa ettei se herää, että saisin vihdoin kirjoittaa tännekin jotain.


Jonkin aikaa meni helposti - terveiden ihmisten helposti, söin. Sitten päätin ettei tämä voi jatkua näin, kun vaa'an lukemat kohosivat holtittomasti, silloin harvoin kun yleensäkään uskalsin vaa'alle. Tietentahtoen palasin tumblriin ja lietsoin itseni takaisin itseinhoon ja alakuloon, päivät pitkät kuvia luisista naisista. Ei tee enää mieli syödä, ei. Enkä voisikaan.

Neljän päivän päästä lähdemme Avon kanssa taas kotimaanmatkailemaan, tapaamaan ystäviä jokusen sadan kilometrin päähän, enkä minä voi olla ruma ja lihava sen kerran kun tapaan ihmisiä. Ei sillä, luultavasti ainakin Avon kaverit (on ne vähän minunkin), miehet, ajattelevat niin joka tapauksessa. Mutta teen kaikkeni etten olisi niin kovin hävettävä Avolle, tai itselleni.

Ostin uusia vaatteita siinä toivossa, että saisin vähän muhkuroitani piiloon. Vitut, minä sanon, näytän naurettavalta joka tapauksessa. Vaatteet eivät istu, naama näyttää hirveältä, hiukset eivät asetu ollenkaan niin kuin haluan. Tuntuu, että tahtoisin perua koko reissun, koska en kestä itseäni, mutta eihän niin voi tehdä, ei edes näin vinttapäinen. Kai minä sen muutaman päivän sätkin jotenkin läpi ja itken sitten kotona kun olen niin ruma ja hirveä, mikäs siinä. Onnea vaan Avomiehelle kun yrittää ottaa minusta tolkkua sitten niin.

Muuten ei ole mitään. Eikä kun hei, toukokuun lopulla - kesäkuun alussa lähdemme taas matkailemaan, luultavasti, tapaamaan taas noita Avon kavereita, sellaiselle mökille pariksi päiväksi. Siihen mennessä en tosiaan aio näyttää tältä, kun hävettää muutenkin olla (todennäköisesti) ainoa nainen siellä, kun sitten niitä Avon kavereita on siellä enemmän ja tiedän että jokunen niistä ei ole ihan tyytyväisiä siihen että sinne tulee joku eukko, mutta minut kuitenkin erikseen pyydettiin sinne, "Hei Paper kai säkin tulet, sunkin pitää tulla", enkä siis mene vain siksi että takertuisin Avoon jotenkin.

Point being, viisi kuukautta aikaa muuttua tästä sellaiseksi, ettei kukaan voi hiljaa itsekseen nauraa kuinka lihava olen ja kuinka Avomiestä käy sääliksi kun on joutunut jumiiin tällaisen kanssa.


Yritän palata tänne useammin.

You have got no class, no style, no social skills, no comprehension

Laiminlyön kirjoittamista. Haluaisin kirjoittaa taas pitkiä syväluotaavia analyyseja omasta olotilastani, mutta eihän tässä maailmassa ole sanoja kertomaan.

Olen edelleen aivan häkeltynyt edellisen postauksen miehestä. Emme saa olla missään yhteyksissä, avovaimonsa vihaa minua (oikeasti, niin se kuulemma asian ilmaisi, vihaa), ja he käyvät jonkin sortin pariterapiassa - ai vähänkö on kodinrikkojafiilis. No, eihän se nyt ihan kokonaan minun syytäni ole, vaan aiemmat ongelmat kärjistyivät minun kanssani hommailuun, mutta silti. Muttei tuota miestä kuulemma kaduta, vaan on tyytyväinen
a) siihen, että sai nyt todellisen syyn selvittää kaikki muutkin ongelmat, ja totesi parisuhteensa olevan vielä pelastamisen arvoinen
ja b) siihen, että sai kuitenkin viettää hetken minun kanssani, vaikka ihan vain suuteloiden (enkä halua tässä nyt kuulostaa omahyväiseltä, itse sanoi niin), koska todella pitää minusta.

No, pointti oli kuitenkin se, etten vieläkään voi oikeasti mitenkään ymmärtää, miksi se minusta pitää. Eihän minussa ole mitään pidettävää! Pideltävää on senkin edestä, haa-haa. En ymmärrä sitäkään, miten Avomies jaksaa minua katsella, toivoo että hengailisin pikkuisissa alusvaatteissa. Siis, haloo, eikö kukaan muu näe miten pursuilen?

Tähän liittyen toinen hämmästelyn aihe:

Olen menossa ensi kuussa luovuttamaan verta työkaverini kanssa. Se työkaveri on pieeeni, luiseva, oh. Verenluovutuksen painoraja on 50 kiloa, ja kysyin, onko hän varma että painaa yli sen, kun on niin hoikka.

"En ole ihan varma, pitää käydä vaa'alla. Painatko sinä muka niin paljon, eikö olla aika saman kokoisia?"

Siis mitä. Eihän olla. Ei ei ei todellakaan. Ja minä menen komeasti yli painorajojen (55,1 tänä aamuna). Työkaveri painaa 49,5kg, mutta aikoo hankkia sen puoli kiloa vaikka väkisin, koska haluaa luovuttaa verta (ja koska haluaisi olla painavampi, mitä nyt taas). Anteeksi nyt, mutta millä kumman logiikalla näytän muka samalta kuin alle 50-kiloinen, lähes rasvaton nainen? No joo, vedän vatsaa sisään aina, ja työkaverit näkevät minua suurimmaksi osin työvaatteissa eli esiliinassa eli tukkireiteni eivät hyppää ensimmäisenä silmille, mutta silti. Olen tosissaan ihan ulalla.

No jaa. Kyllä minä vielä aionkin painaa alle viisikymmentä kiloa. Ehkä sitten joku huomaa, etten ollutkaan silloin aiemmin, eli nyt, niin pieni.

Never seeing no one nice again like you

Muistatteko tämän miehen? Minä muistan. Kohtasimme taas keskiviikkona Helsingin yössä.

Juttelimme pitkään kaikenlaisesta - koulusta, työstä, elämästä yleensä. Rakkaudesta Paul McCartneyn musiikkiin. Sitten etsiydyimme syrjään muilta seuralaisilta, istuimme lähekkäin, puhuimme parisuhteistamme ja siitä mitä niiltä kaipaamme. Ja molemminpuolisesti totesimme, että vaikka kumpikin on tyytyväisiä suhteessaan, tietynlainen lataus välillämme on olemassa, mutta ei se haittaa.

"On ihan okei että pitkässä parisuhteessa ihastuu toiseen ihmiseen välillä."

Ihastuu? Selvä sitten. En minä ole ihastunut, minä tahtoisin hänet vain sänkyyni, mutta lämmittäähän se mieltä että joku ajattelee minusta noin.

"Et varmaan edes tajua miten hyvännäköinen olet."

No en tosiaankaan tajua, mutta voi, miten hyvältä tuntuu kuulla tuollaista ihmiseltä, jolla ei ole mitään "velvollisuutta" sanoa noin. Avomieheltä odotankin tuollaista.

Sitten istuimme hetken hiljaa, hän tuijotteli kenkiään ja minä häntä. Nostin hänen leukaansa ja hups, suutelimme, ihan nopeasti. Pian sen jälkeen seuraamme liittyi taas muuta porukkaa, joten oltiin ihan nätisti sitten.

Kahden aikaan jengimme jatkoi matkaa toiseen baariin, ja tuo mies lähti hotellille nukkumaan jaksaakseen aamulla töihin. Baarin jonossa halasimme, pitkään, ja suutelimme vielä vähän pidempään. "Olet ihana", hän kuiskasi korvaani.


Ja sitten se inhottava tunnustus: aamulla en kärsinyt morkkiksesta, en tuntenut sydämessä niitä ilkeitä pistoja, jotka muistuttavat että nyt tuli taas tehtyä tyhmyyksiä. Ei mitään. Hymyilytti koko päivän, ja kotiin päästyäni harrastin uskomatonta seksiä Avokin kanssa, enkä piiloutunut peittoihin ja hävennyt alastomuuttani. Ehkä huono oikeutus, mutta works for me.

Pitäisi varmasti olla vihainen itselleni, mutta miten voisin olla vihainen itselleni samaan aikaan kun tunnen kerrankin, etten ole aivan susiruma.

I'm fine

Voi hyvä luoja millainen ylitsevuotava ahdistus.

Sydän hakkaa miljoonaa ja tahtoisin vain ottaa sakset, joilla leikata paloja vatsasta ja reisistä. Avomies on tuossa parin metrin päässä toisella koneella, ja minä pidättelen itkua selän takana. En uskalla mennä yksin suihkuun, koska en välttämättä voi hillitä haluani naarmutella ihoa höylällä. Minä, joka en koskaan tee niin. En vain kestä tätä oloa.

Taidan heittää pienen juoksulenkin. Ehkä jos juoksen riittävän lujaa, ahdistus jää jälkeen ja pääsen karkuun.

//Juostu on. Ei helpota.