On niin vaikeaa kirjoittaa, kun ei ole mistä kirjoittaa.
Ja se on ihan hyvä ettei ole. Tämä blogi on ollut minulle kanava purkaa pahaa oloa, kiitettävän anonyymisti ja täysin avoimesti. Silloin, kun kirjoitettavaa ei ole, en ole onneton. Minun hiljaiselostani ei siis tarvitse huolehtia, en ole kuollut.
En ole nytkään onneton, mutta jotain pitää puida kuitenkin.
Olen pitänyt mekkoja ja shortseja julkisesti, missään vaiheessa ylitsepääsemättömästi ahdistuen. En ole pitänyt kumpiakaan vuosiin. Pelkään mekon helman hulmahtavan ylös ja kaikkien näkevän miten reiteni hankaavat yhteen, ja shortsit obviously paljastavat liikaa valkoista ihraa. Silti olen käyttänyt niitä, eikä ole tuntunut kovin pahalta. Joskus tuntuu, että joku (kaikki) tuijottaa, että hyi miten kehtaat kulkea täällä tuollaisena pukeutuisit kroppasi mukaan näytät naurettavalta mene pois.
Avomies on onnellinen kun pidän tuollaisia vaatteita. Väittää, että näytän hyvältä, ja että vartaloni todellakin sallii pitää lyhyitä lahkeita.
Työkaveri ajatteli antaa itselleen liian pienet housunsa minulle, koska näytän siltä että lantioni on kapeampi kuin hänellä (ei ole, tiedän sen ihan satavarmasti, tietäisin vaikken olisikaan tällainen). Sama työkaveri pudisteli päätään, kun sanoin etten osaa käyttää valkoisia vaatteita kun näytän niissä lihavalta.
Kotona peilistä ei katso kuvottava kasa ihraa. Olen lihonut pari kiloa siitä mitä olin keveimmilläni, viime syksystä-alkutalvesta, mutta näen itsekin kiinteytyneeni hieman, pyöräilenhän työpäivinä lähes 14 kilometriä. Pakkohan sen on jotenkin vaikuttaa. En missään tapauksessa ole "timmi", mutten ihan niin löysäkään kuin ennen. Keveimmillänikin olin löysempi, kun se keveys oli syömättömyydellä saavutettua.
Mieliala ei ole melko pitkään aikaan ollut ihan pohjamudissa. Aika tasaista. Menetän silloni tällöin hermoni, kun Avomies on ääliö, räyhään hetken ja kadun sitten. En ole erityisen onnellinen, mutten onnetonkaan. Joinakin päivinä vähän onnellisempi/onnettomampi kuin toisina, mutta yleisesti olo on aika tyyni.
Ehkä elämä ei olekaan murheen laakso.
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
lauantai 18. toukokuuta 2013
Olen uittanut silmiäni rumuudessa tämän iltapäivän
Avomies ilmeisesti suunnitteli tänään jättävänsä minut.
Miten kauan sulla menisi että pääsisit musta yli jos erottaisiin? [En ehkä pääsisi, haluaisin ehkä kuolla.]
Vituttaa tää meidän suhde.
En halua erota, muttei tämä toimi.
Turhaudun joka päivä.
Riidellään vaan aina.
[Rakastan sinua.] Ei se auta jos tää suhde ei muuten vaan toimi.
Vika on ehkä minussa.
En tiedä mitä tälle voi tehdä.
Niin paljon hiljaista itkua, paniikkia, lupauksia muuttaa kaikki. Revin hiuksia päästäni ja mietin, mihin lähden pakoon jos kaikki loppuu.
Lopulta saatiin keskusteltua asiallisesti ja luulen kaiken olevan hyvin. Nyt täytyy vain yrittää olla paras mahdollinen.
---
Asiasta toiseen. Haluan kertoa, että tuossa viikko sitten viestittelin erään erittäin fiksun miehen kanssa, ja sen jälkeen olen kyseenalaistanut koko tämän typerän sairauden ja siinä roikkumisen ihan kokonaan. Kaikki typerät tekosyyni kumottiin ja puhuttiin järkeä. Vaikken ehkä tiedäkään oikein vielä mitä tehdä, olen kovasti iloinen tästä reality checkistä. Kiitos, M.
Miten kauan sulla menisi että pääsisit musta yli jos erottaisiin? [En ehkä pääsisi, haluaisin ehkä kuolla.]
Vituttaa tää meidän suhde.
En halua erota, muttei tämä toimi.
Turhaudun joka päivä.
Riidellään vaan aina.
[Rakastan sinua.] Ei se auta jos tää suhde ei muuten vaan toimi.
Vika on ehkä minussa.
En tiedä mitä tälle voi tehdä.
Niin paljon hiljaista itkua, paniikkia, lupauksia muuttaa kaikki. Revin hiuksia päästäni ja mietin, mihin lähden pakoon jos kaikki loppuu.
Lopulta saatiin keskusteltua asiallisesti ja luulen kaiken olevan hyvin. Nyt täytyy vain yrittää olla paras mahdollinen.
---
Asiasta toiseen. Haluan kertoa, että tuossa viikko sitten viestittelin erään erittäin fiksun miehen kanssa, ja sen jälkeen olen kyseenalaistanut koko tämän typerän sairauden ja siinä roikkumisen ihan kokonaan. Kaikki typerät tekosyyni kumottiin ja puhuttiin järkeä. Vaikken ehkä tiedäkään oikein vielä mitä tehdä, olen kovasti iloinen tästä reality checkistä. Kiitos, M.
perjantai 17. toukokuuta 2013
And I'm floating in a most peculiar way
Ihana vadelmainen heitti haasteella!
Säännöt:
Kiitä haasteen antajaa
Kiitos kiitos!
Haasta kahdeksan blogaajaa ja ilmoita siitä myös heille
Cicatrix
auringonsiemen
Mirilda
Usva
Sugar&sweet
Alisa
Ja sitten listoillani ei olekaan enempää aktiivisesti päivittäviä, joten kuuteen on tyytyminen. Toki minun puolestani voi ihan kuka vain tehdä tämän.
Tarinoi 8 randomia asiaa itsestäsi
1. Rakastan pitkiä hiuksia miehillä. Naamakarvat muutenkin on jees (kunhan ne on siistit eikä ihan jokasuuntaan rehottavat), mutta se tukka erityisesti. Eikä sen tarvitse olla mikään piiiitkäpitkä, mutta sellainen reilusti "normaalia miestentukkaa" pidempi. Mhmhmhmmmm.
2. Tukkajutusta huolimatta Henkka Hyppönen on ehkä yksi kuumimmista miehistä.
3. Ja miespuheista huolimatta katselen enemmän naisia "sillä silmällä".
4. Katsoin kerran dokumentin, jossa oli kehoonsa tyytymättömiä naisia, ei syömishäiriöisiä vaan esimerkiksi nainen, joka ei pitänyt rinnoistaan lainkaan ja sellaisia. Siinä ne naiset vietiin valokuvattavaksi ihmiselle, joka on kuvannut paljon syömishäiriöisiä korostaen hyviä puolia kehossa, ja antanut siten perspektiiviä omaan kehoon. Alastonkuvia siis. Minusta sellainen olisi hirveän hieno tilaisuus.
Säännöt:
Kiitä haasteen antajaa
Kiitos kiitos!
Haasta kahdeksan blogaajaa ja ilmoita siitä myös heille
Cicatrix
auringonsiemen
Mirilda
Usva
Sugar&sweet
Alisa
Ja sitten listoillani ei olekaan enempää aktiivisesti päivittäviä, joten kuuteen on tyytyminen. Toki minun puolestani voi ihan kuka vain tehdä tämän.
Tarinoi 8 randomia asiaa itsestäsi
1. Rakastan pitkiä hiuksia miehillä. Naamakarvat muutenkin on jees (kunhan ne on siistit eikä ihan jokasuuntaan rehottavat), mutta se tukka erityisesti. Eikä sen tarvitse olla mikään piiiitkäpitkä, mutta sellainen reilusti "normaalia miestentukkaa" pidempi. Mhmhmhmmmm.
2. Tukkajutusta huolimatta Henkka Hyppönen on ehkä yksi kuumimmista miehistä.
3. Ja miespuheista huolimatta katselen enemmän naisia "sillä silmällä".
4. Katsoin kerran dokumentin, jossa oli kehoonsa tyytymättömiä naisia, ei syömishäiriöisiä vaan esimerkiksi nainen, joka ei pitänyt rinnoistaan lainkaan ja sellaisia. Siinä ne naiset vietiin valokuvattavaksi ihmiselle, joka on kuvannut paljon syömishäiriöisiä korostaen hyviä puolia kehossa, ja antanut siten perspektiiviä omaan kehoon. Alastonkuvia siis. Minusta sellainen olisi hirveän hieno tilaisuus.
5. ...mutten keksi ainuttakaan ihmistä, jonka antaisin tuollaisen toteuttaa. Vieras olisi kamala, ja tuttu vielä kamalampi. Ihan kaikessa ongelmiini liittyvässä olen ihan hukassa siinä, että tahtoisinko kertoa niistä jollekin tutulle, luotettavalle ihmiselle, vai ulkopuoliselle joka osaisi katsoa asioita eri tavalla.
6. Viihdyn toisen pomoni kanssa töissä hirveän hyvin, koska olemme molemmat vähän sosiaalivammaisia ja epäspontaaneja. Kumpikin ymmärtää, kun toisella on hirveä stressi monta päivää etukäteen siitä, että pitää vaikkapa lähteä baariin. En ole tavannut montaa ymmärtävää.
7. Rakastan avaruutta. En pysty edes avaamaan teille sitä, miten paljon kaikki maapallon ulkopuolinen kiehtoo. Suurin unelmani, oli se sitten miten lapsellinen tahansa, on päästä joskus avaruuteen. Eihän se tapahdu, mutta haaveilla saa.
8. Toinen ääripää, eli syvämeri, kiehtoo myös. Ajatelkaa nyt, maailman meristä ei ole tutkittu juuri mitään. Ei ole ollenkaan mahdotonta, että siellä on jotain hirviöitä.
No olipa nyt tylsiä juttuja.
//edit. 50. postaus! Yay!
//edit. 50. postaus! Yay!
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Sadan vuoden yksinäisyys
Yritin toissapäivänä puhua Avomiehelle yksinäisyydestä. Facebookissa luettuani kavereiden vappusuunnitelmista se sama ahdistus, jota tunsin uudenvuodenaattona, tuli takaisin. Ahdistus ja suru siitä, että minulla ei ole ketään jonka kanssa mennä aurinkoiseen puistoon skumppapullon kanssa ja nauraa.
Avo huomasi, että olen vähän allapäin, ja kysyi mikä vaivaa. Päätin kerrankin kertoa.
Kerroin, että tahtoisin viettää aikaa kavereiden kanssa, etten joutuisi aina vain olemaan yksin. Kerroin, että harmittaa kun ei ole yhtäkään kaveria.
"Onhan sulla minut."
Kerroin, ettei se ole sama asia, että haluaisin joskus sellaista seuraa, joka ei tiedä minusta vielä kaikkea. Sellaista, jolle voisin vaikka kertoa mitä olen Avon kanssa tehnyt. Tai vaikka narista siitä, mitä Avo tekee tyhmästi (en toki sanonut tätä saarnaten, niin ettei Avo missään nimessä pahoittaisi mieltään).
"No voithan kertoa mulle kaikkea."
Kerroin, että vaikka usein viihdynkin yksin, niin jo tieto siitä, että voisin koska tahansa soittaa jollekulle ja tavata, helpottaisi ja saisi oloni vähemmän yksinäiseksi. Kerroin, että tarvitsen seuraa elävistä ihmisistä.
"Mutta onhan sulla minut! Ja jos haluat nähdä jonkun niin mikset vaan ota yhteyttä, ei kai ole kavereita jos ei tee mitään asian eteen."
Touché. En teekään. En ole niin pitkään aikaan tavannut niitä, joiden kanssa joskus olin läheisin, että yhteydenottaminen on hirveän vaikeaa. Kaikilla on omat, uudet kaveriporukkansa, joista en tunne ketään. Olen ihan ulkopuolinen, ja siksi pelkään ottaa yhteyttä. Oma vikani tietysti.
Lopputulema: Avo ei ymmärrä. Se viihtyy yksin erittäin hyvin, ja koska se juttelee päivittäin monta tuntia Mumblessa pelikavereidensa kanssa niin ei se koe olevansa yksinäinen, se laskee ne kaikki kavereikseen. Niillä on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja harrastukset, huumorintaju, hyvä porukka, vaikka eivät toisiaan livenä näekään. Minä käyn töissä, jossa työkaverit ovat ihan kivoja, mutteivät sellaisia joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Ne, joiden kanssa uskaltaisin ja kovasti haluaisin viettää aikaa, asuvat jossain kaukana. Puhelimeni viettää hiljaiseloa (haha, seuraavaa lausetta miettiessäni sain tekstiviestin, ja sydän hyppäsi ilosta! Joku muistaa minut! "Kiitos tilauksesta, terveisin Saunalahti". Hmh.)
Pelkään vain, että loppuelämäni on tätä.
Avo huomasi, että olen vähän allapäin, ja kysyi mikä vaivaa. Päätin kerrankin kertoa.
Kerroin, että tahtoisin viettää aikaa kavereiden kanssa, etten joutuisi aina vain olemaan yksin. Kerroin, että harmittaa kun ei ole yhtäkään kaveria.
"Onhan sulla minut."
Kerroin, ettei se ole sama asia, että haluaisin joskus sellaista seuraa, joka ei tiedä minusta vielä kaikkea. Sellaista, jolle voisin vaikka kertoa mitä olen Avon kanssa tehnyt. Tai vaikka narista siitä, mitä Avo tekee tyhmästi (en toki sanonut tätä saarnaten, niin ettei Avo missään nimessä pahoittaisi mieltään).
"No voithan kertoa mulle kaikkea."
Kerroin, että vaikka usein viihdynkin yksin, niin jo tieto siitä, että voisin koska tahansa soittaa jollekulle ja tavata, helpottaisi ja saisi oloni vähemmän yksinäiseksi. Kerroin, että tarvitsen seuraa elävistä ihmisistä.
"Mutta onhan sulla minut! Ja jos haluat nähdä jonkun niin mikset vaan ota yhteyttä, ei kai ole kavereita jos ei tee mitään asian eteen."
Touché. En teekään. En ole niin pitkään aikaan tavannut niitä, joiden kanssa joskus olin läheisin, että yhteydenottaminen on hirveän vaikeaa. Kaikilla on omat, uudet kaveriporukkansa, joista en tunne ketään. Olen ihan ulkopuolinen, ja siksi pelkään ottaa yhteyttä. Oma vikani tietysti.
Lopputulema: Avo ei ymmärrä. Se viihtyy yksin erittäin hyvin, ja koska se juttelee päivittäin monta tuntia Mumblessa pelikavereidensa kanssa niin ei se koe olevansa yksinäinen, se laskee ne kaikki kavereikseen. Niillä on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja harrastukset, huumorintaju, hyvä porukka, vaikka eivät toisiaan livenä näekään. Minä käyn töissä, jossa työkaverit ovat ihan kivoja, mutteivät sellaisia joiden kanssa viettäisin vapaa-aikaani. Ne, joiden kanssa uskaltaisin ja kovasti haluaisin viettää aikaa, asuvat jossain kaukana. Puhelimeni viettää hiljaiseloa (haha, seuraavaa lausetta miettiessäni sain tekstiviestin, ja sydän hyppäsi ilosta! Joku muistaa minut! "Kiitos tilauksesta, terveisin Saunalahti". Hmh.)
Pelkään vain, että loppuelämäni on tätä.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Minä laulan tähän kauneuden
Kuinka ihanaa onkaan pitkästä aikaa meikata silmät tummasti, laittaa kauniit vaatteet ja lähteä ulos.
Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.
Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.
Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.
Menen yksin baariin. Yksin, koska ei ole ystäviä. Tai ei ainakaan sellaisia, jotka tahtoisivat nähdä tuon yhtyeen, jota olen menossa katsomaan.
Ensin vähän harmitti, miten säälittävää istua yksin baarissa. Ei enää. En ehkä tahtoisi ketään kanssani, nyt voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen musiikkiin, jota vuosia olen rakastanut. En aio olla humalassa. Ehkä juon yhden jotta sulaudun joukkoon, mutta muuten tahdon ihan selväpäisen ilon tästä. Humala ei ole niin hauskaa.
Olen jo valmiiksi aika onnellinen tästä. Enkä tunne edes olevani ruma.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Huolehtia toisista
Olen huolestunut meidän työssäoppijatytöstämme.
Se on pieni, hoikka 17-vuotias tyttö, oikein sievä, ja kovin mukavakin nyt kun se on alkanut jutella ihan oma-aloitteisesti.
Eikä se syö mitään. Se aloitti harjoittelun viime kuun alussa, tekee seitsemän tunnin työpäivää, enkä ole kertaakaan nähnyt sen syövän mitään. Kertaakaan.
Heti ensimmäisen viikon jälkeen ajattelin syömishäiriötä, koska... no, omien ja syömishäiriöisten ystävien käytöksen perusteella. Tokihan epäilen heti pahinta.
Viime viikolla tyttö valitteli päänsärkyä, ja annoin sille lääkkeen. Tänään sama juttu, mutta se oli ihan kalpea koko tyttö ja käskimme sen kotiin pari tuntia etuajassa kun se oli niin kurjana.
Huoleni vain paheni. Tahtoisin kysyä onko kaikki hyvin, tahtoisin sen tietävän että minulle voi kertoa jos jokin on hätänä, koska uskon ymmärtäväni, mutta miten muka sellaista voi sanoa periaatteessa ihan vieraalle ihmiselle? Ei mitenkään.
Aion kuitenkin yrittää. Aion saada sen syömään edes pikku nokareen salaattia (ja jos se siitä alkaa venkoilla niin ehkä sitten kysyn ihan suoraan).
Se on pieni, hoikka 17-vuotias tyttö, oikein sievä, ja kovin mukavakin nyt kun se on alkanut jutella ihan oma-aloitteisesti.
Eikä se syö mitään. Se aloitti harjoittelun viime kuun alussa, tekee seitsemän tunnin työpäivää, enkä ole kertaakaan nähnyt sen syövän mitään. Kertaakaan.
Heti ensimmäisen viikon jälkeen ajattelin syömishäiriötä, koska... no, omien ja syömishäiriöisten ystävien käytöksen perusteella. Tokihan epäilen heti pahinta.
Viime viikolla tyttö valitteli päänsärkyä, ja annoin sille lääkkeen. Tänään sama juttu, mutta se oli ihan kalpea koko tyttö ja käskimme sen kotiin pari tuntia etuajassa kun se oli niin kurjana.
Huoleni vain paheni. Tahtoisin kysyä onko kaikki hyvin, tahtoisin sen tietävän että minulle voi kertoa jos jokin on hätänä, koska uskon ymmärtäväni, mutta miten muka sellaista voi sanoa periaatteessa ihan vieraalle ihmiselle? Ei mitenkään.
Aion kuitenkin yrittää. Aion saada sen syömään edes pikku nokareen salaattia (ja jos se siitä alkaa venkoilla niin ehkä sitten kysyn ihan suoraan).
maanantai 25. helmikuuta 2013
Hengitä
Nämä mielialanvaihtelut ovat jotain ihan uskomatonta.
Jonkun aikaa olen ajatellut kuolemaa. Noin niin kuin itseni tappamisen kannalta, ensi kertaa sitten yläasteen lopun-amiksen alun. Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta en ole koskaan ollut syömisperseilyä lukuunottamatta itsetuhoinen, en ole saanut itseni tahallisesta satuttamisesta mitään irti. Nilkoissa on muutama haalea arpi, ihan vain siksi että kokeilin auttaisiko fyysinen kipu hävittämään henkisen, mutta ei, ei se minulle ole toiminut.
Mietin silloin teininä itsemurhaakin, melko vakavasti ehkä. Minut piti hengissä se, että en kestänyt ajatella sitä surua jonka olisin vanhemmilleni aiheuttanut.
Nyt ne ajatukset ovat palanneet. Ja välillä en tunne mitään. Ja joskus olen ihan iloinen. Yleensä olen ihan tunteeton, en jaksa välittää mistään, ja se on melko turvallinen olotila. Viime aikoina asiat ovat tuntuneet mutkistuneilta, yksinäisyys on musertanut alleen ja kaikki on vain niin epätoivoista. Sitten ajatus kuolemasta hiipii mieleen. Että ei tarvitsisi enää jaksaa yrittää. Ja alan pelätä yksin olemista, koska en ole varma, pysynkö tarpeeksi järjissäni ollakseni tekemättä itselleni mitään.
Onneksi Avomies on yleensä kotona. Enhän kehtaa tehdä mitään itselleni, kun joutuisin selittelemään.
Sitten seuraavana päivänä olen taas tyhjä.
Jonkun aikaa olen ajatellut kuolemaa. Noin niin kuin itseni tappamisen kannalta, ensi kertaa sitten yläasteen lopun-amiksen alun. Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta en ole koskaan ollut syömisperseilyä lukuunottamatta itsetuhoinen, en ole saanut itseni tahallisesta satuttamisesta mitään irti. Nilkoissa on muutama haalea arpi, ihan vain siksi että kokeilin auttaisiko fyysinen kipu hävittämään henkisen, mutta ei, ei se minulle ole toiminut.
Mietin silloin teininä itsemurhaakin, melko vakavasti ehkä. Minut piti hengissä se, että en kestänyt ajatella sitä surua jonka olisin vanhemmilleni aiheuttanut.
Nyt ne ajatukset ovat palanneet. Ja välillä en tunne mitään. Ja joskus olen ihan iloinen. Yleensä olen ihan tunteeton, en jaksa välittää mistään, ja se on melko turvallinen olotila. Viime aikoina asiat ovat tuntuneet mutkistuneilta, yksinäisyys on musertanut alleen ja kaikki on vain niin epätoivoista. Sitten ajatus kuolemasta hiipii mieleen. Että ei tarvitsisi enää jaksaa yrittää. Ja alan pelätä yksin olemista, koska en ole varma, pysynkö tarpeeksi järjissäni ollakseni tekemättä itselleni mitään.
Onneksi Avomies on yleensä kotona. Enhän kehtaa tehdä mitään itselleni, kun joutuisin selittelemään.
Sitten seuraavana päivänä olen taas tyhjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)