Nämä mielialanvaihtelut ovat jotain ihan uskomatonta.
Jonkun aikaa olen ajatellut kuolemaa. Noin niin kuin itseni tappamisen kannalta, ensi kertaa sitten yläasteen lopun-amiksen alun. Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta en ole koskaan ollut syömisperseilyä lukuunottamatta itsetuhoinen, en ole saanut itseni tahallisesta satuttamisesta mitään irti. Nilkoissa on muutama haalea arpi, ihan vain siksi että kokeilin auttaisiko fyysinen kipu hävittämään henkisen, mutta ei, ei se minulle ole toiminut.
Mietin silloin teininä itsemurhaakin, melko vakavasti ehkä. Minut piti hengissä se, että en kestänyt ajatella sitä surua jonka olisin vanhemmilleni aiheuttanut.
Nyt ne ajatukset ovat palanneet. Ja välillä en tunne mitään. Ja joskus olen ihan iloinen. Yleensä olen ihan tunteeton, en jaksa välittää mistään, ja se on melko turvallinen olotila. Viime aikoina asiat ovat tuntuneet mutkistuneilta, yksinäisyys on musertanut alleen ja kaikki on vain niin epätoivoista. Sitten ajatus kuolemasta hiipii mieleen. Että ei tarvitsisi enää jaksaa yrittää. Ja alan pelätä yksin olemista, koska en ole varma, pysynkö tarpeeksi järjissäni ollakseni tekemättä itselleni mitään.
Onneksi Avomies on yleensä kotona. Enhän kehtaa tehdä mitään itselleni, kun joutuisin selittelemään.
Sitten seuraavana päivänä olen taas tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti