Nämä mielialanvaihtelut ovat jotain ihan uskomatonta.
Jonkun aikaa olen ajatellut kuolemaa. Noin niin kuin itseni tappamisen kannalta, ensi kertaa sitten yläasteen lopun-amiksen alun. Kaikesta niskaan sataneesta paskasta huolimatta en ole koskaan ollut syömisperseilyä lukuunottamatta itsetuhoinen, en ole saanut itseni tahallisesta satuttamisesta mitään irti. Nilkoissa on muutama haalea arpi, ihan vain siksi että kokeilin auttaisiko fyysinen kipu hävittämään henkisen, mutta ei, ei se minulle ole toiminut.
Mietin silloin teininä itsemurhaakin, melko vakavasti ehkä. Minut piti hengissä se, että en kestänyt ajatella sitä surua jonka olisin vanhemmilleni aiheuttanut.
Nyt ne ajatukset ovat palanneet. Ja välillä en tunne mitään. Ja joskus olen ihan iloinen. Yleensä olen ihan tunteeton, en jaksa välittää mistään, ja se on melko turvallinen olotila. Viime aikoina asiat ovat tuntuneet mutkistuneilta, yksinäisyys on musertanut alleen ja kaikki on vain niin epätoivoista. Sitten ajatus kuolemasta hiipii mieleen. Että ei tarvitsisi enää jaksaa yrittää. Ja alan pelätä yksin olemista, koska en ole varma, pysynkö tarpeeksi järjissäni ollakseni tekemättä itselleni mitään.
Onneksi Avomies on yleensä kotona. Enhän kehtaa tehdä mitään itselleni, kun joutuisin selittelemään.
Sitten seuraavana päivänä olen taas tyhjä.
maanantai 25. helmikuuta 2013
torstai 14. helmikuuta 2013
Moraaliongelma
Ihmissuhde-kehonkuva-liibalaabaa taas, en muusta kirjoitakaan.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
Kuten edellisessä merkinnässä sanoin, kävimme kotimaanmatkailemassa toisessa kaupungissa, muutama sata kilometriä kotoa.
Tapasimme ystäviä, vietimme iltaa yhdessä. Minä, paras ystäväni, Avo ja neljä Avon, vähän myös minun ystävää.
En ollut juurikaan humalassa, vaan ilmeisesti pienen ruokamyrkytyksen kourissa ja oksensin neljä kertaa parin tunnin aikana. Viimeisellä kerralla enää korventavia vatsahappoja. Olin surkeana, tunsin olevani äärimmäisen ruma ja tyhmä.
Tilanpuutteen vuoksi tuo paras ystäväni istui Avon sylissä, minä vähän siellä sun täällä kun kävin jututtamassa kaikkia vuorotellen, kunnes lopulta päädyin nojatuolin käsinojalle. Tuolin selkänoja oli Avoon päin, ja tuolilla istui mies, sanotaan nyt vaikka Nahkaksi.
Oloni oli huono, pysyttelin alkuun jotenkuten siinä käsinojalla, sitten valuin Nahkan syliin istumaan. Tai puoliksi makaamaan, olin vähän kyljittäin kippurassa siinä. Juteltiin yleisesti, se kyseli vointiani ja huolehti. Paitani helma nousi ylöspäin ja Nahka veti sen alas... ja jotenkin sen käsi jäi kyljelleni. Paita nousi taas, koska olin paitaan nähden huonossa asennossa, ja Nahka silitti sen alas. Se silitys jatkui alemmas, alkoi uudestaan jostain rintani sivulta ja jatkui takamukselleni. Useaan kertaan.
Enkä tehnyt mitään. Olin vain. Sitten satuin katsomaan Nahkaa silmiin ja se jännite välillämme oli käsinkosketeltava. Siinä sitten tuijoteltiin toisiamme.
Aamulla oli taas morkkis. Mitään ei tapahtunut, mutta jos Avo ja huoneellinen sen ystäviä ei olisi ollut paikalla... no niin. Olisin suudellut Nahkaa ja tehnyt ihan mitä vain, välittämättä yhtään mistään, siitäkään, että olen toisen ihmisen avovaimo.
Ja kun en olisi tehnyt sitä edes siksi, että olisin jollain tapaa erityisen viehättynyt Nahkasta, ei ei. Se on mukava mies ja kaikkea, mutta ei. Se, että tunnen itseni hyväksytyksi ja halutuksi ilmeisesti kumoaa moraalin.
Tapahtui perjantaina ja vaivaa vieläkin. Järki pakenee pian päästä.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Mihin minusta on
Olen lihonut pari kiloa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.
Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.
Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.
Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.
Vaatteet kiristävät.
En hallitse itseäni ollenkaan.
Näläntunne ei ole se turvallinen tunne jossa velloa, joka tekee vahvaksi. Se tekee heikoksi ja kiukkuiseksi.
Avomies sanoo joka päivä, että näytän hyvältä. Se silittelee ja puristelee reisiäni, ja kun sanon ettei saa, että olen liian lihava, se vastaa ettei halua reisieni kaventuvan.
Kuljen löysissä collegehousuissa, Avo pyytää pitämään legginsejä jotta voi katsella jalkojani.
Viikonloppuna matkustan Avon kanssa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäviä, osa hänen, osa minun. Tahtoisin näyttää hyvältä, tahtoisin ettei Avon ainakaan tarvitsisi hävetä minua, että hänen ystävät voisivat katsoa minua ja ajatella kuinka onnekas Avo on.
Mutta ei, ei nyt, ei kaiken syömisen jälkeen.
Yksi positiivinen asia kuitenkin.
+ Kävelin ohi näyteikkunan, pillifarkuissa ja korkokengissä, ja sääreni/pohkeeni olivat kivan hoikat. Edes joku hyvältä näyttävä osa minussa.
maanantai 31. joulukuuta 2012
Minä olen tyhjä.
Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.
Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.
Minä olen vähän siinä välimaastossa.
Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.
Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.
Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.
En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.
Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).
Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.
Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.
Minä olen vähän siinä välimaastossa.
Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.
Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.
Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.
En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.
Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).
Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.
perjantai 7. joulukuuta 2012
Muiden mielestä
Maanantaina Mia sanoi Facebookissa näin:
"katseltiin ihmisiä joilla on septumi, ja sitten katottiin siunki kuvaa,
ja kaveri totesi että sopii tosi hyvin tuo koru, ja että hui kamala kun on laiha :o"
Ja eilen eräs kaveri kävi kylässä. Se istui sohvalla, ja kun kävelin siitä poispäin, se kysyi
"Ootko laihtunu jotenkin tosi paljon, sun jalat on paljon ohuemmat kun ennen?"
Näkyykö se sitten oikeasti? Se kymmenen kilon häviäminen? Tuota kaveria en ole nähnyt yli vuoteen, eli se muisti minut 61-kiloisena.
En osannut oikein vastata. Menin naurettavan vaikeaksi, kun olisin voinut sanoa että joo, oon laihtunut, koska en ole _laiha_ vaan ihan normaali, eikä se olisi herättänyt lisäkysymyksiä. Menin sekaisin sanoissani, enkä enää edes muista mitä vastasin. Suunnilleen "Ööö en kai en ainakaa tarkotuksella en tiiä, en oo kattonu."
Tänään töissä pomo sanoi, että minun ruumiinrakenteellani voi syödä pullaa niin paljon kuin ikinä jaksan, koska en näytä siltä että lihoisin kovin helposti. Selitä siinä sitten, että ei se oikeasti ole niin, ja että "en oikeastaan tykkää pullasta, en sillai halua syödä sitä paljoa". Enpä.
Avomies jotenkin jaksaa nykyisin kehua kovasti. Vähän aikaa sitten oli suuri kriisi, se ehdotti jo taukoa, mutta en antanut periksi, ja nyt kaikki on ihan hyvin. Se päivittäin muistuttaa rakastavansa minua, se sanoo että olen kaunis meikittäkin, se sanoo vartaloni olevan täydellinen. Vaikka tiedän, että voisin olla paljon parempikin, se lämmittää silti mieltä.
---
Kohta on joulu. Pelkään jo valmiiksi kaikkea sitä ruokaa ja juomaa. Aion päästä takaisin alipainoon (olin siinä päivän, sitten lihoin taas) ennen sitä, jotta voin edes kutakuinkin hyvillä mielin syödä jouluruokaa. Se on tärkeää.
lauantai 27. lokakuuta 2012
Under
51,5kg. BMI 18,47.
Olen alipainoinen. Ihan vähän vain, mutta olen kuitenkin. Ja olen pudottanut painoa aika tarkasti 10kg. Menihän siihen yli vuosi, kaikkine takapakkeineen, mutta minä tein sen. En ole vielä lähelläkään sitä mitä haluan olla, mutta lähempänä kuitenkin kuin sitä mitä olin.
En tiedä, pitäsikö tästä nyt iloita vai ei. Pienenpieni paranemishalu takaraivossa vikisee, että olen idiootti eikä tämä ole asia josta kuuluu iloita, koska olen saavuttanut kaiken sairaalla, naurettavalla käytöksellä. Se hallitseva, sicko osuus päässäni on kuitenkin iloinen, joskin numerot näyttävät silti liian isoilta. 18 on naurettavan iso luku, kun ihmiset kerran selviävät hengissä paljon pienempinäkin. 17-painoindeksinenkin voi vielä näyttää ihan terveeltä. Varsinkin, jos sattuu olemaan kasa rasvaa ja ihoa, kuten minä. Lihakset ovat menneet menojaan, rasva jäi.
Inhottava, hyllyvä rasva.
Vielä minä sinut karistan.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
Mielikuvituksen puute
4000 sivun katselua! Yay! Okei, reilusta tuhannesta annetaan kunnia Ylilaudalle, mutta silti. 4000, hullua, miten teitä jaksaa kiinnostaa? ;___;
Koska olen laiskistunut enkä oikein osaa kirjoittaa mistään, koska mitään ei tapahdu, niin otan mieluusti vastaan ideoita. Jos on jotain mistä tahtoisit minun kirjoittavan, let me know! Niin kommenttiboksi kuin sähköpostikin ovat käytettävissä.
---
Painotavoitteeni lokakuun loppuun mennessä on 51 kilogrammaa. 1,9kg tästä aamusta alas. Aion kuitenkin pystyä siihen, kuten aion pystyä siihenkin, että jouluna painan enää 50kg. 50 näyttää niin kauniilta, niin pyöreältä ja tasaiselta.
Koska olen laiskistunut enkä oikein osaa kirjoittaa mistään, koska mitään ei tapahdu, niin otan mieluusti vastaan ideoita. Jos on jotain mistä tahtoisit minun kirjoittavan, let me know! Niin kommenttiboksi kuin sähköpostikin ovat käytettävissä.
---
Painotavoitteeni lokakuun loppuun mennessä on 51 kilogrammaa. 1,9kg tästä aamusta alas. Aion kuitenkin pystyä siihen, kuten aion pystyä siihenkin, että jouluna painan enää 50kg. 50 näyttää niin kauniilta, niin pyöreältä ja tasaiselta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)