Itkeä salaa selän takana

En tiedä.

En tiedä, miten en pysty mihinkään, mitä itselleni lupaan.

Lupasin olla syömättä töissä mitään makeaa. Syön silti. Lupasin olla syömättä kuuden jälkeen, syön silti. Lupasin olla tänään syömättä töiden jälkeen yhtään mitään, söin silti.

Tiedän, että pian pitäisi olla mekkoon sopiva, olla kauniina serkun häissä, kun kerrankin on tilaisuus vähän laittautua. Tiedän, etten tule mitenkään olemaan kaunis kun syön ja syön ja turpoan.

Tilasin farkut. En saa niitä kiinni. Ja vaikka saisinkin, reidet näyttävät tavallistakin hirveämmiltä.

Kuuntelin, kun Avo jutteli Mumblessa pelikavereidensa kanssa. Kiehnäsin siinä kuulokkeissa, kuuntelin mitä ne muut puhuivat.
"[avo] ajattelee [pelikaverityttö]ä kun polkee muijaansa!"
Se pelasi sen tytön kanssa joskus aiemmin, sai sen kuvan, ja sydämiä viesteinä. Luulin että se oli unohdettu tyttö jo, mutta ei kai sitten. Tiedän, ettei minun pitäisi huolehtia, mutta... se on kaunis tyttö.
Ne muut pelikaverit, pojat, miehet, jakoivat yhteen aikaan tyttöystäviensä tai muiden sellaisten hoitojensa kuvia toisilleen. Ne kyselivät minun kuvaani, mutta ei, Avo ei halunnut näyttää. En saanut selville, miksi ei.

Vaikka kai minä sen tiedän. En ole mitenkään tarpeeksi viehättävä, ja onhan se noloa kun muilla on kauniita naisia ja Avolla vain... tällainen. Ruma. Lihava.

Ei luoja sentään miten paljon itseään voikaan inhota.
Tahdon pois.

Rakastan.

Kävin Usvan luona.

Kunpa kaikilla olisi samanlainen ystävä. Kunpa kaikille olisi yhtä helppo puhua.

Miksi hyvät ystävät löytyvät aina matkojen päästä?

Don't you guys

Avomies istui eilen tietokonetuolissa, ilman paitaa, ruskeissa kangashousuissa. Se kumartui nostamaan lattialta roskan, ja katsoi sitten jalkojaan.

"Nää housut tekee mun jalat lihaviksi."

Kriisi. Olenko minä omalla valituksellani saanut sen ajattelemaan tuollaisia? Ei sitä ole ennen kiinnostanut ulkonäkönsä (paitsi jos kampaan sen tukan justinbieberisti, ei tykkää). En tiedä, olenko vain ylihysteerinen oman tilanteeni vuoksi, mutta ei tuntunut hyvältä. En halua aiheuttaa rakkaalleni tuollaisia tuntemuksia. Se, että minä tuijotan peilikuvaani ja valitan rumuudestani, ei saisi vaikuttaa Avoon.

Hirveää.

Toinen hirveä asia on se, kun äiti valittaa lihomisestaan. Toki juu, onhan se lihonut, mutta se on vielä helposti normaalipainossa ja pienellä treenillä saisi kroppansa ihan hyvään kuntoon. Onneksi se tietää sen itsekin ja käy salilla eikä tingi ruoasta.
Tuntuu silti pahalta, että äiti edes miettii omaa kroppaansa. Tuntui myös pahalta tilata mekko kokoa XS, ja kysyä äidiltä minkä kokoinen sille hankitaan - L.

Yes I can

En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.

Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.

Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.

Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.



Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.

Pettävä anoreksiahuora

Anteeksi hiljaiselo. Siihen on hyvä syy.

Ylilaudalla joku oli löytänyt blogini, en tiedä miten, mutta kuitenkin. Tyhmänä olin maininnut Avomieheni selaavan Ylilautaa ja kysymyspostauksessa kertonut melko yksityiskohtaisesti Avomieheni ulkonäöstä - eihän siitä voinut siis seurata kuin kriisi.

Tämä henkilö laudalta oli kopioinut Avomiestäni kuvaavan tekstin laudalle, ja liittänyt linkin blogiini mukaan, tarkoituksena saada Avo tunnistamaan itsensä ja dumppaamaan minut.
Pistin samoin tein blogin piiloon, mutta tokihan tuon laudan nörtit osasivat kaivaa Googlen välimuistista pätkiä blogistani, ottaa niistä screencapit ja jakaa niitä toisilleen.

Kauniisti minua kutsuttiin "pettäväksi anoreksiahuoraksi", koska kuulemma petän, ja olen myöntänyt tässäkin blogissa pettäväni Avoa Naapurin kanssa.

a) Minä en ole koskaan pettänyt Avoa, enkä myöskään niin tässä blogissa sanonut. Te tiedätte sen. Naapuri on vain se hassu "salainen" ihastus, josta Avo tietää ja josta vitsailemme.
b) Anoreksia? For real? Poikaressut eivät ymmärrä että syömishäiriöitä on muitakin. Joko on anorektikko, bulimikko tai "armoton läski". Jes.
c) Ei minua huoraksikaan ihan noin vaan voi sanoa, enhän koskaan ole ottanut seksistä rahaa. Epäpätevä nimitys. Avolle voin olla huora jos harrastamme pikku roolileikkejä.


Voitte ehkä kuvitella paniikin. En aina ole kirjoittanut kovin kauniisti Avomiehestä, ja salaan suurta osaa itsestäni - tämä suhde olisi luultavasti ollut ohi, jos Avo olisi sen ketjun löytänyt.

Ketjun löydettyäni tärisin, en tahtonut saada henkeä, olin oikeasti paniikissa. Blogini sai yli tuhat kävijää päivässä pelkän Ylilaudan kautta. Ilmiannoin viestejä vaikka kuinka monta kertaa, ja luojalle kiitos sitä ketjua ei enää ole.

Kysymyspostauksessa, josta siis postattiin screencap, kerroin sähköpostini, ja eräs tyttö löysi sen sieltä, lähetti minulle sähköpostia ja tarjosi tukeaan. Mukavasti ajateltu.

Vaihdoin blogin osoitteen ja sensuroin vähän tekstejäni sekä piilotin blogin hakukoneilta. En todellakaan halua tätä samaa enää.


Oli tuosta paniikista vähän hyötyäkin. Olin niin stressaantunut, etten pystynyt edes ajattelemaan syömistä.

Kaikki mitä halusit tietää

Sain kuin sainkin muutaman kysymyksen! Kiitos.

Kuinka usein käyt vaa-alla?

- Vähintään kolme kertaa päivässä. Aamulla, töistä kotiin tultuani ja illalla. Viimeisen viikon aikana olen tosin punninnut itseni ehkä neljä kertaa koko aikana - tiedän lihoneeni niin paljon, etten yksinkertaisesti uskalla ottaa selvää miten paljon. Käyn vaa'alla sitten kun se tuntuu taas turvalliselta.

Uskotko koskaan olevasi täysin terve?

- Toivon ainakin. En tiedä. Jos joskus tervehdynkin, niin luultavasti vanha sairaus kummittelee jossain taka-alalla, muistan ikuisesti eri ruoka-aineiden kalorit vaikken niitä laskisikaan. Tosin ainakaan toivon mukaan  en päästä itseäni lihomaan vaikka paranisinkin - en tykkää lukea parantumistarinoita, joissa ihminen on parantumisensa aikana lihonut ylipainoiseksi. Ei se ole yhtään sen terveellisempää kuin alipaino.

Kuinka tämänhetkinen syömishäiriösi eroaa alkuaikoihin sairauden parissa?

- En rakasta sitä enää. En osaa elää ilman, mutta en enää rakasta ja pidä sitä tukena, turvana, erillisenä osana itsestäni. Se olen minä, se ei ole Ana tai muu sellainen. Painon pudotessa fiilikset ovat ristiriitaiset. En iloitse enää niin puhtaasti kuin ennen, nyt mukana on ajatus siitä, miksi teen tämän itselleni, miksen voi riittää tällaisena. Olen paljon onnettomampi.

Mikä on tyhmintä mitä oot syömishäiriön takia tehnyt/jättänyt tekemättä?

- Olen hylännyt koko sosiaalisen elämäni. Töissä näen kahta työkaveria ja asiakkaita, mutta vapaa-ajallani en vietä aikaa kavereiden kanssa, ja mitä pidempään olen ottamatta yhteyttä ystäviin, sitä vaikeammaksi se yhteydenotto muuttuu.

Tietysti sitten on ne fyysiset typeryydet - oksentaminen, juokseminen siihen saakka että jalat eivät enää kestä,  sensellainen.

mite laiha sä sitten haluisit olla? jotain ideaalikuvaa?

- Tavoitepainoni on 45kg, BMI 16,1. Tai ehkä ihan vähän alemmas, niin että painoindeksi olisi vaikean alipainon puolella.

miten kauan oot sairastanu?

- Kuutisen vuotta. Ihan liian kauan.

ootko miettiny parantumista?

- Ai että olenko! Kyllä. En kuitenkaan koe sen olevan ajankohtaista vielä. Ehkä sitten joskus.

tietääkö kukaa sun kaveri tai perheenjäsen sun ongelmista?

- Muutama kaveri on joskus tiennyt, mutta luulen etteivät ne tiedä tilanteen olevan edelleen tämä. En kyllä ole nähnyt niitäkään muutamaa ikuisuuksiin, joten mitäpä ne tietäisivät. Perheenjäsenet eivät tiedä.

miten syömishäiriö on vaikuttanu sun elämään?

- Negatiivisesti! Olen menettänyt sosiaalisen elämän, olen hankala ja kiukkuinen, en osaa ajatella kuin kaloreita, en osaa nauttia ruoasta, en koskaan löydä vaatteita jotka näyttäisivät päälläni hyvältä - ei sillä, että näyttäisin hyvältä ilman vaatteitakaan.

Toisaalta ilman tätä kaikkea en olisi löytänyt paria erittäin hyvää ystävää.

--

Mitä ajattelet ensimmäisenä kun heräät?

- "Voi vittu en haluu töihin", noin niinkun suunnilleen. Vaikka sitten kun pääsen ylös sängystä niin kaikki on ihan hyvin.

Mikä on sinulle tärkeintä maailmassa?

- Voisin melkein sanoa että laihdutus, mutta en sano, koska en halua ajatella niin. Perhe on tärkein. Vanhemmat, pikkuveli, Avomies, kissat. Toki myös isovanhemmat ja kaikki muut sukulaiset, vaikken niiden kanssa niin olekaan tekemisissä.

Ja ne harvat ystävät.

--

Miten tapasit miehesi?

- Ahaha, netissä, chatissa. Satuttiinpa kerran samaan aikaan chattiin, ja Avo tunnisti minut profiilikuvastani, samaa koulua kun käytiin. Juteltiin siinä sitten, minä en yhtään tiennyt kuka Avo on, koskaan ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Avo sitten reippaana poikana tuli koulussa sanomaan moi, hengailtiin koulussa yhdessä ja sitten koulun ulkopuolellakin. Oltiin pitkään vain ystäviä ja sitten siitä muodostui seksisuhde ja sitten siitä muodostui parisuhde.

Millaset tulevaisuudensuunnitelmat teillä on?

- Oma koti on kai ainoa mitä on suunniteltu. Omakotitalo ja iso piha. Lapsia kumpikaan ei halua eikä naimisiinkaan ole mitään hinkua mennä. Riittää että ollaan yhdessä.

Minkä näkönen sun mies on ja mitä se tekee? :D

- Se on laiha, kaunis, sillä on ihana iso nenä ja vihreät silmät, jotka sen armeijassa ollessa sointuivat maastopukuun. Sillä on paksu ja tuuhea ruskea tukka, vähän aaltoileva, sellaisessa 60-luvun lopun Beatles-pituudessa. Ihana.

Se on minun kotithinspiraatio, alipainoinen ja luinen. Minun makuuni ovat kyllä ihan pikkuisen lihaksikkaammat miehet vaikken oikeasti lihaskimpuista pidäkään, enkä panisi pahakseni jos se lihoisi vähän ja kehittäisi vähän lihasta. Se on pelottavan laiha.

Jaa mitä se tekee? Ei mitään. Se on työtön, nukkuu päivät ja pelaa yöt. On sillä sähkömiehen koulutus, ja on se hakenut töitä, muttei ole napannut.

Ja öö, sun mies ei siis tiedä sun syömishäiriöstä? Aiotko kertoa joskus?

- Ei tiedä, ei. Olen vähän sillälailla yrittänyt vihjata, mutta koska sillä ei ole mitään kokemusta mielenterveysongelmista perheen tai muidenkaan kautta, se ei oikein tajua vinkkejä. Ehkä ihan hyväkin, saanpahan olla rauhassa. Enkä tiedä, aionko kertoa kunnolla. Ehkä se tajuaa joskus itse. Ehkä olen joskus riittävän laiha ettei tarvitse edes kertoa.

Uah. Olipahan kerrottavaa, toivottavasti saitte jotain irti. Jos on jotain mielessä, kysyä saa aina, ei siihen erillistä postausta tarvita. Sähköpostiakin saa lähettää jos kokee sen paremmaksi, linnunhammas@windowslive.com ottaa viestejä vastaan :>

Kaikki menee vikaan.

Paino on vakiintunut 52-53 kilon välille. Toki mihinpä se siitä putoaisi, kun töissä syön napani täyteen pullaa.

Saan kahdella eurolla päivässä syödä vaikkapa munkin, croissantin ja sämpylän sekä teetä niin paljon kuin jaksan. Yritän olla hirveästi syömättä, mutta päätin kuitenkin että mieluummin syön töissä vähän enemmän niin en sorru kotona ahmimaan. Parempi pitää syöminen edes hallinnassa vaikka kaloreita kertyisikin.

Työkaverini on lihava. XL-kokoinen työpaita oli liian pieni (joskin ne paidat on hyvin nafteja, M-koko oli minulle sopiva, kun normaalisti olen S). Kuitenkin sain ihan vähän iloa tai jotain siitä, että minä mahduin pieneen paitaan. Tiedän, olen ihan kamala.

Samainen työkaveri sanoi, että voisin ihan hyvin käyttää korkeavyötäröisiä farkkuja kun olen "tuollanen hernekeppi".

---

Aamulla Avomies selasi Ylilautaa, ja löysi sieltä pari kuvaa.

Tuota alimmaista ihailin joskus 14-vuotiaana, kun ihanteeni oli luuranko. Nykyisin... En enää tiedä mitä ajatella. Nuo kuvat tekevät minut ihan hirveän surulliseksi.

Avomiehen reaktio kuviin oli "HYI VITTU!" Mitä siihen sanomaan? En ehkä edelleenkään panisi pahakseni jos näyttäisin alemman kuvan tytöltä (ylempi on jo minullekin liikaa - tai liian vähän). Mutta enhän minä sellaista voisi sanoa.

Mitä jos päädynkin joskus näyttämään tuolta, ja Avo ajattelee silloinkin "Hyi vittu"?

Taitaa olla turha pelko. Tällä itsekurilla.

---

En ole nähnyt Naapuria pitkään aikaan. Ehkä se on lopettanut tupakoinnin kun se ei ole koskaan ulkosalla. Tai sitten minä olen vain ihan väärään aikaan pihalla.

Viime yönä näin kyllä melko intensiivistä unta...

---

Päivät 11 ja 12. Muistakaahan myös kysymyspostaus. ;)