4000 sivun katselua! Yay! Okei, reilusta tuhannesta annetaan kunnia Ylilaudalle, mutta silti. 4000, hullua, miten teitä jaksaa kiinnostaa? ;___;
Koska olen laiskistunut enkä oikein osaa kirjoittaa mistään, koska mitään ei tapahdu, niin otan mieluusti vastaan ideoita. Jos on jotain mistä tahtoisit minun kirjoittavan, let me know! Niin kommenttiboksi kuin sähköpostikin ovat käytettävissä.
---
Painotavoitteeni lokakuun loppuun mennessä on 51 kilogrammaa. 1,9kg tästä aamusta alas. Aion kuitenkin pystyä siihen, kuten aion pystyä siihenkin, että jouluna painan enää 50kg. 50 näyttää niin kauniilta, niin pyöreältä ja tasaiselta.
keskiviikko 10. lokakuuta 2012
maanantai 24. syyskuuta 2012
Cheetah
Melkein kaksi kuukautta viimeisestä päivityksestä. Ei ole ollut mitään kerrottavaa, eikä varsinaisesti ole nytkään. Haluan vain tiedottaa olevani hengissä.
Töitä tehdessä olen syönyt melkolailla normaalin ihmisen tavoin, en ahminut, en kituuttanut. Nyt, kun töitä ei ole, odotan syömättömiä päiviä. Toivon, ettei töitä vähään aikaan löytyisikään, rahanpuutteen uhallakin. Ihan vain siksi, että on niin paljon helpompi laihtua, kun ei oikeastaan tarvitse energiaa mihinkään. Kun voin vain istua koko päivän tietokoneen äärellä ja tunnustella vatsaani.
---
Tahdon kuitenkin tunnustaa teille jotain, mitä häpeän ihan hirveästi. Muistatteko, kun sain Ylilaudalla ryöpyn paskaa niskaani, kun kaikki olettivat minun pettäneen Avomiestä?
No nyt minä sitten sen tein. En tiedä, lasketteko suutelemisen ja hienoisen käpälöimisen pettämiseksi, mutta minä lasken. And for that, morkkis seuraa edelleen, vaikka tuo kaikki tapahtui jo torstai-iltana.
Olin humalassa, kuten oli myös tuo mies (ja se oli ihan oikea mies, kymmenen vuotta minua vanhempi). Minä olin alkuillan ihan viattomasti kaveria, koska se nyt ei sinänsä ole mies mun makuuni. Kuvittelin myös sen olevan ihan vaan kaverina liikkeellä, vaikka myöhemmin paikalla olleet sanoivat, että se oli katsellut minua vähän sillä silmällä koko illan.
Olin yksin keskellä pihaa, muu juhlaväki siirtyi bussiin jolla oli tarkoitus jatkaa baariin juhlapaikalta, kun tuo mies tuli luokseni, otti vyötäröltä kiinni ja tuli iholle.
"Sä oot ihan helvetin mukava ja hyvännäkönen muija."
"Eeeh, kiitos?"
"Siis oikeasti, tosi mukava enkä muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvännäkösen naisen vaikka mulla on omakin muija."
Menin ihan hämilleni, mutta samalla itsetunto kohosi taivaisiin.
"Kiitos, oikeasti, ei mulle kukaan koskaan sano noin, puhut mulle kauniimmin kuin mun poikaystäväni."
"Oon pahoillani ettei se sano sulle sitä mitä ansaitset, koska oot aivan uskomaton mimmi."
Jäikö tuossa enää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä se ikinä haluaa? Ei sillä, että se olisi mitään halunnut, mutta kiitollisuudesta, siitä että se sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi.
Istuttiin yhdessä siinä bussissa, melkein sylikkäin, ja puhuttiin siitä, ettei voida tehdä mitään molempien ollessa parisuhteessa, onnellisesti, mutta jos tilanne olisi toinen niin...
Lopulta suutelin sitä. Ja sitten se minua. Moneen kertaan. Ja sitten sillä olikin käsi jossain mun paitani sisällä.
Luojalle kiitos siitä, että meillä oli aikaa vain se bussimatka ja sitten Avo tuli hakemaan minut kotiin, koska en tiedä olisinko jättänyt sitä vain siihen suuteluun.
En kertonut Avolle, enkä kerro. Morkkis opetti kyllä olemaan hairahtumatta uudelleen, vaikka toisaalta kaipaan niitä sanoja, sitä, että tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos Avo joskus puhuisi samalla tavalla.
Eilen pyysin siltä mieheltä anteeksi koko touhua, vaikkei se nyt minun vikani pelkästään ollutkaan. Meidän välillämme kaikki on nyt hyvin, ollaan kavereita siinä määrin kuin ennenkin.
Pyydän, ettette tuomitse liian kovasti, ettette saarnaa. Tiedän tehneeni kaiken väärin.
Töitä tehdessä olen syönyt melkolailla normaalin ihmisen tavoin, en ahminut, en kituuttanut. Nyt, kun töitä ei ole, odotan syömättömiä päiviä. Toivon, ettei töitä vähään aikaan löytyisikään, rahanpuutteen uhallakin. Ihan vain siksi, että on niin paljon helpompi laihtua, kun ei oikeastaan tarvitse energiaa mihinkään. Kun voin vain istua koko päivän tietokoneen äärellä ja tunnustella vatsaani.
---
Tahdon kuitenkin tunnustaa teille jotain, mitä häpeän ihan hirveästi. Muistatteko, kun sain Ylilaudalla ryöpyn paskaa niskaani, kun kaikki olettivat minun pettäneen Avomiestä?
No nyt minä sitten sen tein. En tiedä, lasketteko suutelemisen ja hienoisen käpälöimisen pettämiseksi, mutta minä lasken. And for that, morkkis seuraa edelleen, vaikka tuo kaikki tapahtui jo torstai-iltana.
Olin humalassa, kuten oli myös tuo mies (ja se oli ihan oikea mies, kymmenen vuotta minua vanhempi). Minä olin alkuillan ihan viattomasti kaveria, koska se nyt ei sinänsä ole mies mun makuuni. Kuvittelin myös sen olevan ihan vaan kaverina liikkeellä, vaikka myöhemmin paikalla olleet sanoivat, että se oli katsellut minua vähän sillä silmällä koko illan.
Olin yksin keskellä pihaa, muu juhlaväki siirtyi bussiin jolla oli tarkoitus jatkaa baariin juhlapaikalta, kun tuo mies tuli luokseni, otti vyötäröltä kiinni ja tuli iholle.
"Sä oot ihan helvetin mukava ja hyvännäkönen muija."
"Eeeh, kiitos?"
"Siis oikeasti, tosi mukava enkä muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä hyvännäkösen naisen vaikka mulla on omakin muija."
Menin ihan hämilleni, mutta samalla itsetunto kohosi taivaisiin.
"Kiitos, oikeasti, ei mulle kukaan koskaan sano noin, puhut mulle kauniimmin kuin mun poikaystäväni."
"Oon pahoillani ettei se sano sulle sitä mitä ansaitset, koska oot aivan uskomaton mimmi."
Jäikö tuossa enää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mitä se ikinä haluaa? Ei sillä, että se olisi mitään halunnut, mutta kiitollisuudesta, siitä että se sai minut tuntemaan oloni niin hyväksi.
Istuttiin yhdessä siinä bussissa, melkein sylikkäin, ja puhuttiin siitä, ettei voida tehdä mitään molempien ollessa parisuhteessa, onnellisesti, mutta jos tilanne olisi toinen niin...
Lopulta suutelin sitä. Ja sitten se minua. Moneen kertaan. Ja sitten sillä olikin käsi jossain mun paitani sisällä.
Luojalle kiitos siitä, että meillä oli aikaa vain se bussimatka ja sitten Avo tuli hakemaan minut kotiin, koska en tiedä olisinko jättänyt sitä vain siihen suuteluun.
En kertonut Avolle, enkä kerro. Morkkis opetti kyllä olemaan hairahtumatta uudelleen, vaikka toisaalta kaipaan niitä sanoja, sitä, että tunsin itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Olisin maailman onnellisin ihminen, jos Avo joskus puhuisi samalla tavalla.
Eilen pyysin siltä mieheltä anteeksi koko touhua, vaikkei se nyt minun vikani pelkästään ollutkaan. Meidän välillämme kaikki on nyt hyvin, ollaan kavereita siinä määrin kuin ennenkin.
Pyydän, ettette tuomitse liian kovasti, ettette saarnaa. Tiedän tehneeni kaiken väärin.
maanantai 6. elokuuta 2012
Erityisen pieni
Menen serkkupoikani häihin lauantaina. Ostin mekon kokoa XS - vein sen tänään pienennettäväksi, kun se on väljä vyötäröltä ja selästä.
Osaatte ehkä kuvitella sen ilon tunteen, kun ompelija nyhtää mekon selkää ja sanoo, että pitää ottaa ainakin kolme senttiä sisään. Pienimmästä mahdollisesta koosta! Varsinkin, kun äiti ennen mekon tilaamista sanoi, että minun pitää ehkä ottaa koko S, kun olen niin "muodokas". Ha, taisi kai yrittää lohduttaa lautalasta, minulla ei oikeasti ole mitenkään erityisen erottuva vyötärö saatika rintoja.
Ehkä esittelen sitten kuvan itsestäni koltussa, sikälimikäli joku sellaisen minusta ottaa. Ja mikäli kehtaan.
Osaatte ehkä kuvitella sen ilon tunteen, kun ompelija nyhtää mekon selkää ja sanoo, että pitää ottaa ainakin kolme senttiä sisään. Pienimmästä mahdollisesta koosta! Varsinkin, kun äiti ennen mekon tilaamista sanoi, että minun pitää ehkä ottaa koko S, kun olen niin "muodokas". Ha, taisi kai yrittää lohduttaa lautalasta, minulla ei oikeasti ole mitenkään erityisen erottuva vyötärö saatika rintoja.
Ehkä esittelen sitten kuvan itsestäni koltussa, sikälimikäli joku sellaisen minusta ottaa. Ja mikäli kehtaan.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Itkeä salaa selän takana
En tiedä.
En tiedä, miten en pysty mihinkään, mitä itselleni lupaan.
Lupasin olla syömättä töissä mitään makeaa. Syön silti. Lupasin olla syömättä kuuden jälkeen, syön silti. Lupasin olla tänään syömättä töiden jälkeen yhtään mitään, söin silti.
Tiedän, että pian pitäisi olla mekkoon sopiva, olla kauniina serkun häissä, kun kerrankin on tilaisuus vähän laittautua. Tiedän, etten tule mitenkään olemaan kaunis kun syön ja syön ja turpoan.
Tilasin farkut. En saa niitä kiinni. Ja vaikka saisinkin, reidet näyttävät tavallistakin hirveämmiltä.
Kuuntelin, kun Avo jutteli Mumblessa pelikavereidensa kanssa. Kiehnäsin siinä kuulokkeissa, kuuntelin mitä ne muut puhuivat.
"[avo] ajattelee [pelikaverityttö]ä kun polkee muijaansa!"
Se pelasi sen tytön kanssa joskus aiemmin, sai sen kuvan, ja sydämiä viesteinä. Luulin että se oli unohdettu tyttö jo, mutta ei kai sitten. Tiedän, ettei minun pitäisi huolehtia, mutta... se on kaunis tyttö.
Ne muut pelikaverit, pojat, miehet, jakoivat yhteen aikaan tyttöystäviensä tai muiden sellaisten hoitojensa kuvia toisilleen. Ne kyselivät minun kuvaani, mutta ei, Avo ei halunnut näyttää. En saanut selville, miksi ei.
Vaikka kai minä sen tiedän. En ole mitenkään tarpeeksi viehättävä, ja onhan se noloa kun muilla on kauniita naisia ja Avolla vain... tällainen. Ruma. Lihava.
Ei luoja sentään miten paljon itseään voikaan inhota.
Tahdon pois.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Don't you guys
Avomies istui eilen tietokonetuolissa, ilman paitaa, ruskeissa kangashousuissa. Se kumartui nostamaan lattialta roskan, ja katsoi sitten jalkojaan.
"Nää housut tekee mun jalat lihaviksi."
Kriisi. Olenko minä omalla valituksellani saanut sen ajattelemaan tuollaisia? Ei sitä ole ennen kiinnostanut ulkonäkönsä (paitsi jos kampaan sen tukan justinbieberisti, ei tykkää). En tiedä, olenko vain ylihysteerinen oman tilanteeni vuoksi, mutta ei tuntunut hyvältä. En halua aiheuttaa rakkaalleni tuollaisia tuntemuksia. Se, että minä tuijotan peilikuvaani ja valitan rumuudestani, ei saisi vaikuttaa Avoon.
Hirveää.
Toinen hirveä asia on se, kun äiti valittaa lihomisestaan. Toki juu, onhan se lihonut, mutta se on vielä helposti normaalipainossa ja pienellä treenillä saisi kroppansa ihan hyvään kuntoon. Onneksi se tietää sen itsekin ja käy salilla eikä tingi ruoasta.
Tuntuu silti pahalta, että äiti edes miettii omaa kroppaansa. Tuntui myös pahalta tilata mekko kokoa XS, ja kysyä äidiltä minkä kokoinen sille hankitaan - L.
"Nää housut tekee mun jalat lihaviksi."
Kriisi. Olenko minä omalla valituksellani saanut sen ajattelemaan tuollaisia? Ei sitä ole ennen kiinnostanut ulkonäkönsä (paitsi jos kampaan sen tukan justinbieberisti, ei tykkää). En tiedä, olenko vain ylihysteerinen oman tilanteeni vuoksi, mutta ei tuntunut hyvältä. En halua aiheuttaa rakkaalleni tuollaisia tuntemuksia. Se, että minä tuijotan peilikuvaani ja valitan rumuudestani, ei saisi vaikuttaa Avoon.
Hirveää.
Toinen hirveä asia on se, kun äiti valittaa lihomisestaan. Toki juu, onhan se lihonut, mutta se on vielä helposti normaalipainossa ja pienellä treenillä saisi kroppansa ihan hyvään kuntoon. Onneksi se tietää sen itsekin ja käy salilla eikä tingi ruoasta.
Tuntuu silti pahalta, että äiti edes miettii omaa kroppaansa. Tuntui myös pahalta tilata mekko kokoa XS, ja kysyä äidiltä minkä kokoinen sille hankitaan - L.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Yes I can
En ole taas saanut aikaiseksi kirjoittaa. Olen ollut viime ajat ihan out of control, eikä nappaa kirjoittaa epäonnistumisista.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
Aloittaessani työn kahvilassa pelkäsin, että en tee siellä muuta kuin syön ja syön. Pelkäsin ihan syystä, kuukauden aikana lihoin kaksi kiloa. KAKSI. Vielä sunnuntaiaamuna paino oli tasan 54kg, tänään 53,4kg. Pikkuhiljaa tuntuu paremmalta, pikkuhiljaa kontrolli palaa.
Töihin tuli toinen harjoittelija, joten en joudu enää ollenkaan olemaan töissä yksin, joka taas on suoraan verrannollinen ruoan määrään. Yksin jäädessäni käytin tilaisuuden hyväksi ja saatoin syödä pari croissantia ja pullan. Eihän se kuulosta paljolta, mutta kaloreita kertyy kuitenkin lähemmäs 800. Siihen päälle vielä se, mitä syön muiden paikalla ollessa, aamiainen ja se mitä syön kotona - ihmekään että lihoin.
Pari päivää olen elänyt suurin piirtein tuhannen kalorin päiväsaldolla, ja saanut painon laskemaan 600 grammaa. Tiedän kyllä, etten kovin pitkään jatka kevenemistä moisilla kaloreilla, mutta tämä on ihan hyvä pehmeä pudotus takaisin siihen, mihin ennen pystyin. Tahdon vain päästä pian viidenkymmenen kahden kilon puolelle takaisin, siinä on turvallista olla.
Parin viikon kuluttua matkustan. Matkustan Usvan luo. Tavallaan jäytää pikkuinen ahdistus, mutta lähinnä on hyvä ja turvallinen olo. Vaikka, ja juuri siksi koska, Usva on kaunis ja ihana, uskon ja luotan ettei se tuomitse minua, näytän miltä vain. Koska se on Ystävä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)