Mutta kuka minä olen?

Yritän pikkuhiljaa muokkailla tätä blogia kivemman näköiseksi, mutta se, että Avomies istuu vieressä katsomassa tv:tä tekee siitä vähän hankalaa. Tämä on jotain, jota en hänen tietoonsa halua. Lupaan kuitenkin, ettei blogi jää näin keskeneräisen näköiseksi.


Mietin, että olisi ehkä hyvä vähän valottaa taustaani ja elämääni. Koska tämä blogi tulee pääasiassa koskemaan syömis- ja parisudeongelmia, keskitytään tällä kertaa niihin kunnolla.


En osaa sanoa jotain "aloituspainoa", jolloin syömishäiriöni alkoi. Enkä todellakaan osaa sanoa tarkkaan koska se alkoi, se oli hyvin kaukana tietoisesta päätöksestä.
Aloin 14-vuotiaana laihduttaa, koska ihailin silloista tyttöystävääni, pitkää ja hoikkaa ilmestystä. Tunsin olevani pieni ja pullea, ja halusin vain vähän olla kapeampi.
Jotenkin ajauduin laihduttamaan epäterveellisesti, aloin ihailla sairaalloisen laihaa kehoa. Ehkä entinen ystäväni, jolla oli samankaltaisia ongelmia vaikutti tähän osaltaan - otin mallia, en halunnut jäädä laihdutuksessakin toiseksi. Tämä ystävä on sittemmin parantunut, ja nyt todellakin tunnen jääneeni toiseksi. Hänellä oli tahdonvoimaa taistella vastaan.

En ole tyypillinen syömishäiriöinen. En ole perfektionisti, lapsuuteni oli onnellinen, en ole koskaan ollut lihava, vaan aina normaalipaino-BMI:n alemmalla puoliskolla. En ole kokenut mitään traumatisoivia tapahtumia, joista ongelmani olisivat saaneet alkunsa. Ei, minä vain aloin laihduttaa, ihan vähän vain. Ihan vähän.

Viime kesänä luulin parantuneeni jo, söin kaloreista huolehtimatta, en omistanut vaakaa, joka olisi saanut tajuamaan tilanteen. Lihoin yli seitsemän kiloa. Söin hirveästi herkkuja, kun Avomies oli armeijassa ja sain syödä kaiken ihan yksin, ei tarvinnut jakaa mitään. Söin suunnattomia määriä, en varsinaisesti ahminut kerralla paljoa, mutta joka päivä jotakin korkeaenergistä, jossa ei kuitenkaan muita ravintoaineita ollut. Piilottelin herkkuja jos joku tuli kylään, koska halusin syödä kaiken itse.
Näin jälkeenpäin ajatellen se ei tosiaan ollut ihan tervettä.

Syksyllä aloin taas laihduttaa. Alunperin painotavoitteeni oli terveelliset 53kg, jossa olen nyt, mutta tavoite on jo laskenut 45 kiloon. En tiedä mihin voin pysähtyä. En tiedä haluanko pysähtyä.

-

Seurustelen. Tai oikeastaan olen avoliitossa. Olen asunut poikaystäväni kanssa yhdessä kaksi vuotta. Hän on ensimmäinen mieheni, aiemmin olen seurustellut neljän tytön kanssa. Olen panseksuaali.

Tämä ei ole helppo suhde. Tai olisi, jos minä en olisi vaikea. Viimeksi eilen tuli sanomista siitä, kun seksielämä ei ole tyydyttävää, siitä, kun kiukuttelen kaikesta enkä vaikuta mitenkään rakastavalta avovaimolta.

Itkuhan siinä tuli. Tahtoisin olla täydellinen, mutta ennen kuin kroppani on täydellinen, en voi olla sitä henkisesti. Jostain on luovuttava. Aliravitsemus on vienyt minulta kaikki seksihalut, ja silloin harvoin kun sitä harrastan, teen sen vain Avon mieliksi. Minulla ei ole fyysisestikään mitään haluja, ja inhoan tilanteita, joissa pitäisi olla vähissä vaatteissa muiden seurassa. Ja seksin harrastaminen luonnollisesti on tällainen tilanne.

Pelkään, että Avo kyllästyy minuun. Että hän löytää kauniimman, laihemman, yleisesti ottaen mukavamman tytön kuin minä. Yritän parhaani mukaan olla hyvä tyttöystävä, mutta se on vaikeaa kun kaikki ajatukset pyörivät siinä miltä näytän, omassa itsessäni. Syömishäiriö on itsekäs sairaus.


Pitkä postaus, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Nyt kun nämä yleisasiat on saatu pois alta voin alkaa kirjoittaa nykytilanteesta, päivistäni. Yritän saada asioista mielenkiintoisia, vaikka elämäni hyvin tylsää onkin.