Koska vuosi vaihtuu tunnin ja viiden minuutin kuluttua, on kai hyvä aika tehdä itsesäälipostaus.
Luin parista muusta blogista uusivuosipostauksia. Hehkutusta siitä, kuinka hyvin tämä vuosi on mennyt, ja purkamista vuoden kurjuudesta.
Minä olen vähän siinä välimaastossa.
Tämä vuosi on ollut niin... tasapaksu. En ole ollut pohjalla missään vaiheessa. En ole ollut myöskään huipulla. En edes tiennyt, että voisin olla näin tunneköyhä. Turvaudun Avomieheen, koska niin sen kuuluu olla, rakastan sitä, koska se on siinä. Elän, koska minun oletetaan elävän.
Liityin syksyllä Facebookiin. Ihan vain säilyttääkseni viimeiset siteeni sosiaaliseen elämään. Se oli ehkä kuitenkin huono idea: tekee pahaa lukea muiden menoista, katsoa kuvia muiden onnesta, kun minun elämässäni ei ole mitään. Suurin osa kavereistani on netin, lähinnä syömishäiriöfoorumeiden, kautta saatuja, ja ne, jotka eivät ole, eivät varsinaisesti elämääni kuulu. Läheisempi olen niiden nettituttujen kanssa.
Herään aamulla, menen töihin, tulen töistä, olen tietokoneella, luen ja menen nukkumaan. Joskus, kun Avokki on illalla töissä, istun suihkun lattialla ja itken. En itke millekään tietylle. Itken, jotta tuntisin jotain. Pakottaudun itkemään, että tuntisin olevani olemassa.
En jaksa edes ajatella ulkonäköäni. Paino on tasaantunut viidenkahden paikkeille, ja niin kauan kuin se ei nouse, en jaksa välittää. Se, että se laskee, ei juuri hetkauta. Hyvähän se, mutten jaksa erityisesti iloita. En ole vieläkään päässyt tavoitteeseeni, en edes viiteenkymmeneen, ja olen pyörinyt viidenkahden suunnilla pitkään. Olen liian ahne saadakseni painoni laskemaan oikeasti. Minä vain syön, ja syödessäni ajattelen ettei näin voi tehdä, ja siltikään en lopeta.
Tahtoisin vain jonkun, jonka kanssa olla. Ystävän, jonka kanssa voisin harjoitella sosiaalisuutta uudelleen, jonka kanssa voisin lähteä kahville suunnittelematta ja valmistautumatta kahta päivää etukäteen (oikeasti, minä en pysty lähtemään mihinkään yhtäkkiä noin vain. Ihan hirveää).
Tahtoisin vain, pitkästä aikaa, olla todellisesti onnellinen. Lupaan yrittää olla ensi vuonna edes ihan vähän aikaa onnellinen.
aina, kun tulen lukemaan tätä blogia - aina, kun tuut vastaan foorumeilla - aina, kun luen sun ajatuksia mä mietin miten hienoa suhun olisi tutustua.
VastaaPoistamahanpohjassa kutkuttaa se miten hienolta ihmiseltä vaikutat, kutittaa ja nipistelee ihanasti. olisi hienoa vaihtaa joskus kasvotusten sana tai pari. tuhatta.
niin monesti on pitänyt kommentoida!
pelottaa kuitenkin että sitten jos erehdymmekin vaihtamaan ajatuksia petyt minuun ja että minäkin petyn minuun ja sitten en enää olekaan uskaltanut sanoa hei. että " sulla on kivoja ajatuksia ja sivutaan ehkä kevyesti samoja raiteita ".
painankohan koskaan tuota linkkiä tämän tekstilaatikon alapuolella ? rikonkohan rajoja ja uskallan ?
toivottavasti.
tämä on vähän ajatustulvaa, anteeksi. olen vähän raunioina ja nyt kun tekin olette vähän raunioita ajattelin että ehkä tämä on jokin viesti kohtalolta
( tai vaikka ei olisikaan voin aina valehdella itselleni että on )
" hei sinä,
ootko mun kaveri ? "
lasken viiteen ja painan julkaise
yks kaks kolme neljä viis HUI
Herranen aika. Herranen aika! Miten hirveän mukava viesti! Ei minua kannata millään muotoa pelätä, olen ihan kiva. Ja enhän minä millään voisi pettyä sinuun, kun en yhtään tiedä kuka olet eikä mulla siten voi olla mitään odotuksiakaan sinua kohtaan, hassu.
PoistaHyvä että painoit, teki kovasti iloisen mielen. Millä foorumeilla liikumme, mikä sinun nimi on?
Voi miten hurjan ihana toi ylempi kommentti :O !!
VastaaPoistaMut joo no yritän viel miettii, mitä teen.. Mut en tiiä et miten tollakaan järjestelyllä saisin sen yhden ihmisen sit jotenki eri viivalle, ku muun anonyymisti lukevat..
Tollasiin toisiin anonyymeihin en normaalisti tartukaan, niitä tulee ja menee ja ovat aina yhtä naurettavia.. Nyt vaan mietin, et jos noi oli sama henkilö, noissa ku oli vaan 3min väliä.